tiistai 28. tammikuuta 2014

Tobago Cays


Canouanilta lähtiessä starttiakku ei jaksanut taaskaan pyöräyttää konetta käyntiin, pitänee siis hankkia uusi akku. Jotenkin täältä puuttuu akkukaupat, eli pitää tulla hetki toimeen ilman ja startatessa yhdistää starttiakku keulan ankkurivinssin akkuun. Näin tehtiin nytkin ja kone hörähti heti käyntiin. Suunnaksi otettiin Tobago Cays ja matkaa tuli peräti 8 nm kun hieman kierreltiin. Viikonlopun takia (charter veneiden vaihtopäivät) paikalla ei ollut kovinkaan suurta ryysistä, mutta kaikki poijut olivat toki jo menneet. Hauskasti tullessamme veneiden välissä ui myös pari merikilpikonnaa.

Tobago Cays muodostuu viiden saaren ryhmästä, joita neljää suojaa koralliriutta. Näin voi siis olla ankkurissa suoraan Atlanttia vasten, mutta aaltoja ei juuri tule, koska riutta rikkoo ne. Tuuli sen sijaan puhaltaa suoraan Atlantilta joten tuulimylly pyörii hyvin. Saarten välissä on useita paikkoja, jonne voi ankkuroitua ja maisemat ovat turkoosin veden sävyttämiä. Ns. postikorttimaisema siis. Uloimpana oleva saari, Petit Tabac, ei ole saman riutan sisällä, vaan juuri ulkopuolella. Se on kuuluisa erityisesti siitä, että se oli Jack Sparrow'n autiosaari Pirates of the Caribbean -leffoissa. Elokuvassa on kuvattu saari vain yhdestä kulmasta, koska yli 180 astetta sen ympärillä on näköpiirissä muitakin saaria – moni uimamatkan päässä.

Pudotimme ankkurin muiden veneiden taakse Baradalin saaren eteläpuolelle noin 5 metriin hiekkaan. Ankkuri otti kiinni ja laitettiin veto menemään apuköyden kautta knaapille – kuten aina. Tsekattiin, että ankkuri piti ja todettiin, että nyt ollaan niin saaristossa. Tässä ympärillä on yhteensä noin 10 saarta, joten Karibian mittakaavassa tämä on valtava saaristo. Pienen ihmettelyn jälkeen päätimme katsoa Baradalin saarta lähemmin, joten kumiveneellä liikkeelle. Samalla vilkaisimme ankkuria, joka oli asettunut suht hyvin, mutta oli hieman laahannut hiekkapohjassa. Ajattelimme lisätä ketjua palatessa tarvittaessa.

Baradalin saari on autio, mutta siinä on kiva hiekkaranta ja -särkkä, jonne voi tulla uiden tai kumiveneellä. Ajoimme kumiveneellä lähelle rantaa ja vieressä ui taas merikilpikonna – niitä on täällä ilmeisen paljon. Rannassa vedimme kumiveneen hiekalle ja lähdimme saarikierrokselle. Täällä oli paljon kasveja, erityisesti kaktuksia, sekä monenlaista pientä lintua ja muuta. Suurimman vaikutuksen teki kuitenkin pari kohtuullisen kokoista iguaania, joista toinen jaksoi poseerata meille puun oksilla tovin. Ilmeisen tottunut ihmisiin, vaikka vähän varmaan närkästyikin ylimääräisistä pällistelijöistä.

Huomasimme rannassa, että taivas synkkenee, joten lähdimme takaisin veneelle ennen sadetta. Yllättäen sadetta ei tullutkaan vaan rintama meni ohi. Päätimme mennä sen sijaan uimaan ja snorklailemaan. Heti veneen perässä oli melkoinen yllätys kun kohtuullisen kokoinen rausku oli suoraan allamme. Veijari pöyhi vähän väliä hiekkaa paremmin päälleen, mutta hyvin sen silti erotti. Tai oikeastaan sen erotti hyvin juuri sen takia, että se pöyhi hiekkaa, ja pöllyävä hiekka paljasti heti sen sijainnin. Mystisesti sen välittömässä läheisyydessä pörräsi koko ajan yksi kolmiokala, ehkä se sai napsittua herkkuja rauskun pöllyttämän hiekan seasta. Rausku oli kirjan mukaan "southern stingray", eli suomeksi kaiketi keihäsrausku.

Vedessä näkyi joitain muitakin kaloja, mm. noin puolimetrinen pallokala. Ankkuria tarkemmin vilkaistessa havaitsimme, että ketjua pitäisi lisätä – nyt veto tuli puuskissa jo melkein ankkurille asti. Harmi vain, että meidän jälkeen on tullut pari venettä peräämme, jotka olivat sen verran lähellä, ettei ketjun lisäys oikein enää onnistunut – muuten olisimme jo turhan lähellä muita veneitä. Jäimme seuraamaan tilannetta ja miettimään pitäisikö nostaa ankkuria ja etsiä toinen paikka. Saimme valittua hyvän linjan, josta näkisi heti valuisimmeko taaksepäin.

Pitkään ei tarvinutkaan seurata kun alkoi tapahtua: Atlantilta vyöryi squalli päälle ja sen mukana todella kovat puuskat ja huomasin heti, että nyt ankkuri petti. Huonoksi onneksi Hanna oli juuri mennyt sisälle vaihtamaan vaatteita, joten hänellä meni hetki tulla kannelle. Vielä huonommaksi onneksi meillä oli starttiakku heikossa kunnossa, eli kone ei käynnisty normaalisti vaan vaatii keulan akun avukseen ja tätä kytkentää ei nyt ollut tietenkään päällä. Olimmekin nopeasti kylki edellä takanamme olleen veneen keulassa heidän kettingin mennessä jossain veneemme alla – tilanne, mitä pitäisi aina välttää.

Nopealla reagoinnilla olimme saaneet pari fendaria väliin ja otimme käsillä vastaan, jolloin vahinkoa ei sattunut, mutta naapurin kettinki meni tietenkin nyt allamme  kölin ja peräsimen välissä ja jossain vetolaitteen lähellä. PRKL! Kone oli jo käynnissä, mutta ei uskaltanut laittaa vetoa päälle, ettei potkuri osu toisen veneen ankkurikettinkiin. No, asiaa ei juuri tarvinut miettiä kun kova puuska painoi veneitä yhteen ja kaikin voimin sai pidellä niitä erossa. Tämä kävi työstä. Luonnollisesti tuuli piiskasi ja vettä tuli vaakatasossa. Tultiin siihen tulokseen, että yritetään nostaa meidän ankkuri. Aluksi tulikin nätisti, mutta sitten nähtiin, että se oli mennyt naapurin ketjun kanssa ristiin. Tietenkin.

Tässä vaiheessa oli mennyt ehkä 5 min aikaa ja parilta naapuriveneeltä oli nähty tilanne ja he tulivatkin kumiveneillä auttamaan. Ensimmäisenä apuun ehtinyt veijari, jonka oli tarkoitus vetää venettämme poispäin toisesta veneestä ajoi tietenkin ankkuristamme lähteneen hätänostoköyden yli niin, että se meni perämoottorin potkuriin jumiin. Hän sitten aloitti sen selvittelyn ja oli poissa pelistä. Kun se oli ok niin ankkuriamme päästiin irroittamaan kahden kumiveneen voimin naapurin ketjusta, jossa siis oli koko ajan kahden veneen paino. Ankkuri saatiin irti ja veneemme erkanivat reilun metrin, jolloin yritin koneella ajaa meidät pois. Turha toivo – ketju oli edelleen jossain kölin ja peräsimen välissä ja kerran osui vähän vetolaitteeseenkin. (Tässä oli jo suuremman vahingon mahdollisuus)

Valuimme takaisin purjeveneen keulaan ja taas oli käsille töitä. Tässä vaiheessa ilmeisestikin naapuriveneen kippari laittoi vähän vetoa eteenpäin, jolloin paine kettingillä lieveni ja saimme ujutettua ketjua peräämme kohti. Se tuntui kuitenkin jäävän jonnekin peräsimen luo jumiin, kunnes yht'äkkiä vain olikin irti ja samoin meidän vene. Ajoimme Calimeran vähän sivummalle ja näytti siltä, että vetolaitteeseen ei ollut tullut vikaa kun se vastasi kaasuun hyvin.

Ankkuroimme uudestaan muiden veneiden taakse ja laitoimme reippaasti ketjua perään. Ankkuri kiinnittyi hyvin ja seuranneissa puuskissa piti hyvin. Ympärille katsoessa huomasimme, että melkein kaikissa veneissä tarkisteltiin anyt ankkureita, lisättiin ketjua tai säädettiin jotain muuta ankkuriin liittyvää. Ilmeisesti esimerkkimme oli herättänyt muutkin. Hyväkään ankkuri ei pidä liian lyhyellä ketjulla... Ensimmäinen kerta meillä kun ankkuri pettää ja vähän turhankin jännittävää touhua kyllä. Omaan piikkiin tämä sähläys meni.

Tutkimme vahinkoja ja ne näyttäisivät kannella rajoittuvan lähinnä biminin yhden tukitolpan taipumiseen (enimmäkseen kosmeettinen haitta). Vesilinjan alapuolen tutkimisen jätimme seuraavaan päivään valoisampaan keliin. Tilanteesta selvittiin siis lähinnä säikähdyksellä ja toisaalta sama kohtalo oli myös toisella veneellä. Onneksi Maestrossamme on puulistat kyljessä, jotka olivat nyt avuksi suojellen molempien veneiden kylkiä.

Mitä tästä opimme: pitää heti korjata ankkuri paremmaksi jos epäilee sen pitävyyttä tai nostaa se ja vaihtaa paikkaa, etenkin jos joku ankkuroi taakse liian lähelle. No, tässä oli paljon huonoa tuuria, eli meillä oli ongelma starttiakun kanssa (ts. normaalia hitaampi käynnistys), toinen oli juuri sisällä vaihtamassa vaatteita ja toiminta-aikaa oli todella vähän, koska takana ollut vene oli ankkuroitunut hyvin lähelle. Plussaa taas se, että olimme veneessä, tilanne huomattiin heti, ehdimme veneiden väliin ennen osumaa, oli valoisaa (vajaan tunnin päästä oli pimeää) ja saimme vielä vähän apua muilta veneiltä.

Yö nukuttiin hiukan heikosti, mutta kuitenkin. Muutama toisistaan riippumaton ankkurivahti laitettiin päälle. Pari kertaa heräsimme yöllä tarkistamaan tilannetta, mutta aamuun mennessä totesimme kaiken olevan ok ja päätimme siirtyä sopivasti vapautuneeseen poijuun. Tuuli oli edelleen aika kova joten ankkurin nostokin oli  märkää puuhaa. Loppuvaiheessa kyllä huomasi ankkurin kaivautuneen ihan kunnolla... Yön aikana tuuligeneraattorimme oli tehnyt yli 100Ah sähköä, eli tuulta oli todellakin ollut. Katsoimme hyvän poijun Baradalin suojasta, mutta ihmeen kova puhuri siinäkin kävi. Omin voimin poijun lyhyttä köysilenkkiä ei oikein olisi saanut, mutta onneksi yksi boatboy saapui sopivasti paikalle. Kaveri oli oikein avulias ja kauppasi myös kalaa sekä hummereita – päätimme kokeilla kalaa, joka oli red snapper.

Poijuköysien säätämisen jälkeen lepäsimme hetken ja söimme aamupalan ennen veneen vesilinjan alapuolisten osien sekä kylkien tarkistusta. Veneen kyljet olivat ok – tiikkilista oli suojannut hyvin, mutta vesilinja alapuolella parissa kohtaa myrkkymaali oli rapissut. Kölin takareunasta näytti kuin joku kala olisi käynyt haukkaamassa pari palaa, mutta kyseessä oli selvästi kettingin tekoset – lasikuitumuotoilu oli antanut hieman periksi. Ei kriittistä, mutta jotain, mikä pitää korjata myöhemmin. Lisäksi potkurin toiseen lapaan oli tullut pieni naarmu, joka varmaan vie kymmenyksen tai kaksi matkavauhdista, mutta ei estä liikkumista.

Park rangerit tulivat seuraavaksi keräämään maksuja: 10ecd/yö/hlö ja poijusta meni 45ecd/yö. Poijujen osalta saisi ilmeisesti 3 yötä kahden hinnalla tai niin ainakin väitetään rangerin antamassa läsyssä. Samassa lapussa mainitaan suojelualueen säännöt sekä muuta alueesta. Todella mukavia veijareita. Tässä vaiheessa ajattelimme mennä tervehtimään edellisen illan kohelluksen toista osapuolta, mutta he olivatkin jo lähteneet. Heidän vene ilmeisestikin säästyi vahingoilta, kuten illallakin jo vaikutti.

Seuraavaksi oli vuorossa kevyempää ohjelmaa, eli lähdimme katsomaan merikilpikonnia Baradalin mataliin vesiin. Kätevästi meillä oli nyt hyvä poijupaikka suoraan kilpikonnien poijuin aidatun suoja-alueen edessä, joten pääsimme aluelle helposti uiden, eikä tarvinnut edes kumiveneen kanssa säätää kovassa tuulessa. Kumiveneellä liikkuminen terävässä aallokossa näytti olevan lähes yhtä märkää puuhaa kuin uiden, joten valinta oli helppo.

Samantien kun olimme tulleet kilpikonna-alueen suojapoijujen sisäpuolelle, näimme suoraan allamme ainakin kolme merikilpikonnaa, siellä ne mutustelivat levää kuin lehmät laitumella. Joko ne tietävät itsekin olevansa suoja-alueella, tai sitten suoja-alue on äärimmäisen taidokkaasti rajattu. Hieman matalampaan veteen edettyämme kilpikonnia löytyi lisää. Eräs pienemmistä konnista (kilpi halkaisijaltaan ”vain” n. metri), katseli meitä hetken pohjasta käsin ja päätti sitten tulla tekemään lähempää tuttavuutta. Ensin se tuli pintaan alle puolen metrin päähän Niklaksen naamasta, tuijotteli hetken, ja tuli sen jälkeen ihmettelemään Hannaa yhtä läheltä. Todettuaan meidät harmittomiksi/tylsiksi, se painui takaisin pohjaan jatkamaan levän mutustelua. Harmi vain, että vesi oli kovan tuulen takia melko sameaa, eli vedenalaiset kuvat konnista ovat melko suttuisia.

Kovan tuulen takia veneet nykivät ja heiluvat ikävästi eikä vesikään ole kovin kirkasta. Ajattelimmekin, että pari yötä täällä saisi ehkä riittää. Erityisesti, jos seuraavana aamuna sama keli jatkuu. Mahdollisesti tullaan uudestaan, jos olosuhteet muuttuu paremmiksi. Tobago Caysia hehkutetaan paljon ja syystäkin, mutta harva mainitsee tuulta ja riutan sisäistä aallokkoa, joka oli nyt yllättävän voimakasta. Tuuligeneraattori puski 40h aikana yli 250Ah virtaa, joten voi tuulesta olla hyötyäkin...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti