Mustiquen 3 päivän visiitti venyi 6 päivään kun tajusimme, ettei saarelta kannattanut lähteä niin nopeasti - mukavassa paikassa kannattaa viipyä. Ja mikäs viipyessä kun lentokoneeseenkaan ei ole kiire. Lisäksi näin saimme ottaa osaa myös Mustiquen blues festivaaleille. Samalla tarjoutui mahdollisuus kiertää saarta lisää ja snorklailla. Vaihdoimme vielä poijua lähemmäs rantaa ja koralleja.
Seuraavana päivänä lähipoijuun tuli hollantilainen trimaraani, joka näytti tutulta. Kävimme tervehtimässä heitä ja kävi ilmi, että olimme olleet heidän kanssa mm ankkurissa Finisterressä, Bayonassa sekä yllättäen olimme myös nähneet heidät jo Hollannissa Lelystadissa. Hämmästelivät muistiamme, mutta erikoisen turkoosin veneen muistaa. Erikoista tässä trimiksessä on se, että sen rakensi pariskunnan nainen itse - 4 vuodessa! Eikä suotta, heillä Atlantin ylitys kesti vain 10 päivää! Kuulemma tulivat poikkeuksellisen rauhallisesti, ettei paikat mene rikki...
Nyt lisäpäivinä pääsimme myös käymään saaren ykkösrannalla Macaroni beachillä, mikä oli kyllä aika kiva. Totuttuun tapaan pidimme rannalla piknikin: patonkia, juustoa, välimerentahna (jep, sitä Suomesta saatavaa), keksejä, melonia, erikoispapuja (Madeiralta) sekä roseeta. Toimi taas aivan loistavasti. Rannalla oli pari muutakin seuruetta, mutta lähtivät hyvissä ajoin. Täällä ruuhka tarkoittaa sitä, että rannalla on pari muutakin seuruetta. No, eipä tuo haittaa kun porukkaa mahtuisi paljon enemmänkin. Paluumatkalla nähtiin hienoja huviloita sekä paikallista floraa ja faunaa.
Seuraavana iltana olikin spesiaaliohjelma (snorklailun lisäksi): Mustique Blues Festivalin avaushumpat rantakuppilassa. Veneiden määrä lahdella kasvoi ja kaikki poijut olivat nopeasti täynnä, joten seuraavat joutuivat ankkuroitumaan. Ryysistä oli myös laiturilla kun kumiveneet olivat puoliympyränä laiturin päässä, paikoin kahdessa rivissä. No, meidän pienelle jollalle on aina tilaa, myös nyt.
Basil'sin edusta olikin väärällään muuleja (eli golfkärryjä ilman golfia), joilla paikalliset ja muut vieraat olivat saapuneet kuppilaan. Paikkaan oli nyt poikkeuksellisesti sisäänpääsymaksu. Paikka oli tupaten täynnä ja olikin hauska huomata kuinka täällä sekoittuvat iloisesti niin monimiljonäärit, muut vieraat ja enemmän tai vähemmän sattumalta paikalle sattuneet purjehtijat. Monta bändiä kävi soittamassa, osa biiseistä toimi paremmin kuin toiset, mutta lopuksi kaverit vetivät helppoja ja tunnettuja biisejä (ei niinkään bluesia) ja porukka täytti tanssilattian. Hauskaa menoa.
Seuraavana päivänä kävimme kauppojen kautta ja oli aika siirtyä kohti seuraavaa saarta, Canouania. Saarelle on vain noin 15nm matkaa, eli aikaa piti varata reilut pari tuntia. Konetta startatessa tulikin pitkästä aikaa tilanne, että kone ei startannut. Pienellä kuulostelulla kuulimme, että jotain kyllä kävi, mutta kone ei lähtenyt käyntiin. Katsoin sähkötaulusta, että starttiakun voltit olivat yllättävän alhaiset, joten ehkä siinä syy. Korjaus: kytkin ankkurivinssiakun starttiakkuun ja kas kone käynnistyi normaalisti. Jäi mietityttämään mistä ongelma johtui, mutta katsotaan toistuuko. Nyt akut pitkäisi olla täynnä.
Siirtymä Canouanille oli yllättävän leppoisa, ilmeisesti aallot ovat pienentyneet ja menimme toki myötäisempäänkin nyt. Lähestyttäessä Canouanin lahtea ja ankkuripaikkaa saapui boatboy taas tarjoamaan poijua. Poijut eivät näyttäneet kovin vakuuttavilta, joten päätimme käyttää omaa ankkuria. Samaan oli päätynyt pääosa lahden muista noin 10 huviveneestä. Olimme vielä laskemassa ankkuria kun seuraava boatboy tuli tarjoamaan omia palveluitaan – tavallaan kiva, että on palvelua veneille, mutta pelisilmä ajoitukselle ei aina ole. Osa boatboys-porukasta on myös agressiivisempaa, eli eivät tahdo uskoa, vaikka kuinka yrittää kohteliaasti kieltäytyä jostain turhasta. No, vastaavasti esim. hedelmiä kauppaavilta veijareilta usein ostetaan vähän liikaakin, mutta oma vika kun ei syödä tarpeeksi nopeasti.
Illalla ja yöllä tuuli kovaa ja ankkuri pureutuikin pohjaan varmaan kunnolla (nähdään lähtiessä). Seuraavana aamuna sitten lähdettiin tutustumaan saareen. Aika pieni paikka tämä on, mutta ainakin yksi parempi ruokakauppa (pieni, mutta laadukkaita tuotteita) löytyi heti laiturin vierestä, mutta kylällä on pari muutakin, josta haemme vielä jauhelihaa sekä toiveikkaana mahdollista grillailua varten kanaa sekä lihaa. Otimme nyt lounaan (lämmin take away) tuosta gourmet-ruokakaupasta ja hyvää oli. Paikka on italialaisen veijarin pitämä ja sapuska oli laadukasta ja erittäin maittavaa. Ehkä täällä on tullut pieni kaipuu jo eurooppalaisiin makuihin...
Saaren toiselle puolen ei ole pitkä matka, mutta näkymä siellä on komea. Siellä on myös hieno riutta, jonka suojaan periaatteessa voi tulla myös veneelle, joskin lähinnä päiväankkuriin. Paikalliset ovat täälläkin hyvin ystävällisiä ja neuvovat auliisti kun kysymme jotain. Laiturin päässä on hotelli, josta voi ostaa nettiyhteyden, mutta tarkkoina purjehtijoina löysimme avoimen verkon, josta tämäkin tarina nyt lähti. Tässä on myös vessat, joten peruspalvelut löytyvät, vesi ja polttoaine läheiseltä tankkauspisteeltä tai boatboyn kautta.
Ankkuripaikan lähellä on ”whire rock” -niminen kivikko, jonne tietenkin mentiin kumiveneellä katsomaan. Kivikossa käyskenteli ainakin pelikaaneja sekä pari muuta erikoislintua (=lintu, jonka nimeä/merkkiä ei tunne/tiedä/muista). Paikka oli myös otollinen snorklailuun, joten laskimme kumiveneestä ankkurin hiekkopohjaan ja snorklasimme korallien luokse. Vaikka täällä ei ole yhtä värikkäästi kaloja kuin esim. Thaimaassa niin kyllä niitä silti riittää. Yhdessäkin kohdassa oli käsittämätön parvi samaa kalaa paikallaan leijumassa tuhansia ja taas tuhansia. Kuvat antaa vähän osviittaa. Olihan tuolla toki paljon muutakin, mutta tuo jäi mieleen.
Snorklailun kesken huomasimme taivaan tummenneen ja jo matkalla kumiveneelle alkoi sataa. Täällä sateet tulevat usein voimakkaina kuuroina, joten kohta vettä tulikin oikein oikein kunnolla. No, tulipahan makeavesihuuhtelu sopivasti. Valitettavasti Calimerassa oli jäänyt pari tuuletusluukkua auki, mutta onneksi ehdimme veneelle kohtuullisen nopeasti, jolloin vahinkoakaan ei ehtinyt sattua liikaa. Siinäpä se päivä menikin iloisesti.
Seuraavaksi suuntaamme siis Tobago Caysin valokuvauksellisiin maisemiin (no, aika valokuvauksellisia nämä maisemat ovat nytkin olleet. Siellä mennee jokunen päivä ja sitten ehkä Mayreaulle. Katsotaan nyt kannattaako Union islandille mennä. No, vapaallahan tässä ollaan ja eletään päivä kerrallaan. Kiire – sitä ei ole, joten voidaan viipyä hyvässä paikassa pidempäänkin.
Yksi hauska juttu tiedoksi lähinnä muille veneilijöille (ja vastaavaa reissua suunnitteleville): meillä on yhä sama 6kg kaasupullo menossa, joka täytettiin Saksassa heinäkuun alussa. Se on siis kestänyt jo yli puoli vuotta. Olemme kyllä laittaneet veneessä ruokaa suht usein (varsinkin viimeaikoina), mutta Euroopan puolella satamissa kuului hintaan maasähkö ja silloin meillä oli pääosin käytössä sähköliesi. No, kohta tuo pullo varmaan loppuu ja optimitilanteessa täytetään Rodney bayssä, jossa se todistetusti onnistuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti