Teimme St Lucian Rodney baysta lähtöä pari päivää ja lopulta pääsimme keskiviikkona liikkeelle. Kävimme kirjautumassa jo silloin ulos maasta (24h aikaa poistua maasta), vaikka menimmekin vain Soufriereen. Koska uloskirjaus oli jo tehty niin pääsisimme seuraavana aamulla lähtemään aikaisin jatkamaan matkaa. Uloskirjattuna saimme myös sataman tankkausasemalta polttoaineet verovapaana. Säästö se on pienikin.
Olimme vaihtaneet ison genuamme vanhaan paikattuun pikkugenuaan ja kokeilimme sitä nyt matkalla Soufriereen. Purje oli sopiva näihin tuuliin ja Calimera liikkui sillä hyvin – 5-7 solmua. Tämmöinen helppo gubbsegling onkin meidän mieleen. No, pian tulimme Soufrieren lahdelle ja katsoimme poijupaikkoja. Ensimmäisessä lahdessa näytti olevan täyttä, joskin yksi boatboy tuli tarjoamaan yhtä poijua huonolla ja keikkuvalla paikalla. Emme innostuneet ja halusimme katsoa muita vaihtoehtoja. Boatboy ei oikein pitänyt tästä ja jäi viereen huutelemaan ja lopulta seuraamaan.
Ensimmäisessä lahdessa ei ollut muita vapaita poijuja, joten ajattelimme katsoa seuraavan lahden Pitonien välissä. Boatboy kertoi, että siellä ei ole vapaita poijuja. Olemme jo oppineet suhtautumaan tietyllä varauksella boatboysien puheisiin (heille kun oma tulo, keikka ja rahastuksen maksimointi on yleensä se juttu) ja päätimme tsekata tilanteen. Menimme lahdelle ja sielläkin vaikutti olevan täyttä. No, sielläkin oli oma boatboy (tai tässä tapauksessa ehkä boatgranpa), joka ilmoitti että haluaisi saada kunniatehtävän ottaa köytemme (ja laittaa poijuun). Tämä veijari ei jäänyt viereemme haastelemaan vaan meni edeltä ja opasti meidät piilossa olleelle poijulle. Niinpä olimme poijussa suojaisessa paikassa Pitonien välissä. Ostimme mukavalta boatboylta joitain hedelmiä samalla.
Poijupaikkamme vieressä oli ilmeisen hyvä sukellus/snorklauspaikka, mutta emme jaksaneet lähteä hämärtyvässä illassa tutkimaan sitä. Sen sijaan rannalla näkyi hyvin elukoita kulkemassa vapaana. Oli lehmää ja vuohia. Pitonit nousivat vieressä ja välillä tuuli pakkautui niiden välistä voimakkaasti alas ja puuskat huomasi veneessä. Pitonit ovat St Lucian selkeimpiä maamerkkejä, jotka näkyvät kauas. Lähempää ne voi löytää mm. Piton-oluesta sekä St Lucian lipusta. Iso ja Pieni Piton ovat molemmat noin 700m korkeita, mutta ankkuripaikalla niiden korkeutta oli vaikea hahmottaa.
Illalla tuli vielä Marine parkin ranger keräämään poijumaksua. Kysyimme samalla saako lahdelle ankkuroitua, jos poijuja ei olisikaan vapaana. Ranger kertoi sen onnistuvan, joskin silloin pitää olla lähempänä toista reunaa. Tätäkään ensimmäinen boatboy ei kertonut vaan väitti ankkuroitumisen olevan kiellettyä... Poijumaksu saattaa mennä ankkuroituneiltakin, mutta tämä ei ollut suuri (40ECD). Tällä rahalla sitten suojellaan aluetta ja hoidetaan sitä, eli hyvään tarkoitukseen menee. Rangerit ovat olleet todella asiallisia ja auttaneet kaikissa asioissa. Ellei tiedä minne ankkuroitua niin kanavalla 16 karjuu rangeria niin tulevat näyttämään.
Aamulla kello herätti klo 6 ja pian olimmekin liikkeellä. Ei muuta kuin genua taas auki ja kohti St Vincentiä. Aluksi matka eteni vähän nihkeästi vastaisen virran vuoksi, mutta lähempänä St Vincentin saarta virta kääntyi myötäiseksi ja vauhti nousi. Olimme Wallilaboun kohdalla jo puoli kahdelta, joten päätimme jatkaa Bequaille alkuperäissuunnitelman mukaan. St Vincentin monet muut paikat ovat aika huonossa maineessa turvallisuuden suhteen, joten olemme tarkoituksella vältelleet niitä. Wallilabou puolestaan on tuttu Pirates of the Caribbean -elokuvista (Tortugana) ja siellä pitäisi olla suht turvallista.
Olimme Bequiassa puoli viideltä ankkuri pohjassa. Emme jaksaneet laittaa illalla kumivenettä vesille, joten sisäänkirjaus odotti seuraavaa aamua. Huomasimme lähellä taas erään suomalaisveneen – niitä tuntuu riittävän. Omistajakin selvisi pian kun Olli tuli tervehtimään meitä. Olimme nähneet hänet viimeksi Grenadassa kuukausi sitten, mutta silloin hän oli ollut ulkona ankkurissa emmekä tietenkään nähneet venettä. Höpistiin siinä tovi ja kerrottiin kiireettömistä suunnitelmistamme. Vaikutti siltä, että Fågel Blån ja Calimeran tiet eivät toviin risteäisi, mutta kukapa näistä tietää.
Seuraavana aamuna laitettiin kumivene vesille ja mentiin suorittamaan muodollisuudet. Tällä kertaa maksut olivat paljon pienemmät kuin viime visiitillä. Jännä juttu. No, olimme nyt virallisesti St Vincentillä. Joku tiukkapipoisempi olisi kirjautunut ulos St Lucialta vasta lähtiessä Soufrieressä ja rientänyt heti saavuttua Bequaille kirjautumaan sisään, mutta helpommin tämä käy näin ja virkailijoidenkin mielestä ihan ok. Jotkut varmaan eivät edes jaksa välittää kirjautumisista kun ei näillä poiju- tai ankkuripaikoilla kukaan mitään lippulappuja saati passeja kysele. Nyt ei tarvi tätäkään miettiä hetkeen kun olemme St Vincentillä jonkin aikaa seuraavien saarien kuuluessa maahan.
Kiersimme Port Elizabethin kojuja ja ostimme paikallisia hedelmiä. Avokadoakin tuli, eli lähipäivinä on tiedossa avokadopastaa. Bequialta löytyy Karibialle tyypilliseen tapaan vähän heikonlaisesti kaupoista tavaraa, ainoat lihat olivat pakasteita ja säädyllisiä pihvejä ei ollut, joten tyydyttiin kanafileisiin ja jauhelihaan. Kierroksella löydettiin veneiden pienoismallipajoja sekä purjemaakareita ja hienoisena yllätyksenä myös pieni venetarvikeliike...
Bequian lahdella oli taas runsaasti veneitä, tällä kertaa ruotsalaisten kohtuullinen edustus (4 venettä) oli silmiinpistävä. Lisäksi rannassa ollut moottorivene erottui massasta – näytti Wallylta, mutta kyljessä lukikin Van Dutch. Lahdella oli pari risteilijää ankkurissa ja turisteja pyörikin rantaraitilla paljon. Taas havaittiin paljon ruotsalaisia perinteisten jenkkien lisäksi. Aurinko paistoi, krääsä teki kauppaansa ja lounasravintoloissa oli väkeä. Tyypillinen päivä Bequialla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti