Mayreau

Lähdimme Tobago caysin heiluvasta poijupaikasta seuraavana aamuna - kova tuuli ja terävä aallokko riutan sisällä tekivät olosta epämukavan ja vedestä samean. Pari suojaisampaakin kohtaa löytyi, mutta ne olivat jo tupaten täynnä. Niinpä suuntasimme kohti Mayreaun saarta ja sen Salt whistle baytä. Konetta käynnistäessä Volvo hörähti nyt iloisesti käyntiin pelkän starttiakun voimalla! Todella outoa, tätä nyt seurataan hetki ja katsotaan onko uudelle starttiakulle oikeasti käyttöä. Tämä kun olisi tiedetty 2 yötä aiemmin...

Matkaa tehtiin muutama maili ja sitten oltiinkin jo lahdella. Otimme aluksi melko ulkona olleen poijun, mutta siihen osui ikävästi swelli. Yksi boatboy tuli sitten suosittelemaan poijua, joka oli lähellä rantaa. Vaihdettiin siihen ja paikka oli todellakin miellyttävämpi. Tämä boatboy ei halunnut maksua palvelusta koska edusti poijujen haltijaa. Niinpä hän tuli keräämään poijumaksun myöhemmin. Kuulemma normaalihinta on 60ecd (näin lukee kuitissakin), mutta saimme alennusta ja maksoimme vain 50ecd.

Hiukan taukoa saanut suomalaisten bongaus sai nyt jatkoa kun yksi viereinen jenkkilipun alla purjehtinut vuokravene liputti suomalaista miehistöä. Muutama tervehdys vaihdettiin ennen heidän lähtöään. Tässä vaiheessa lahdella kävi vilske: veneitä tuli ja meni, osa käytti poijuja, toiset ankkuria. Tänne kannattaakin saapua aamulla, jos haluaa hyvän paikan - ankkuriin tai poijuun. Parhaat paikat vietiin heti ja suomalaisten poijuun tuli heti uusi ranskalaisvene.

Uudella miehistöllä ei oikein riittänyt voimat vinssillä

Salt whistle bayn kutsuva ranta

Tällä veneellä alkoikin sitten melkoinen näytös. Ensin mastoon nostettiin mies, joka irroitti genuan rullalaitteen staageineen kaikkineen maston huipusta. Sitten rullaa laskettiin hiukan ja mies tuli alas. Seuraavaksi oli vuorossa rullan irroitus kannesta ja sitten se oli periaatteessa vapaa, mitä nyt yksi nostin piti yläpäätä ylhäällä. Jostain syystä tyypit halusivat saada rullan kumiveneeseen ja niin sitä sitten laskettiin keulan eteen tulleeseen kumiveneeseen, jossa kaksi miestä siirsi sitä niin, että painopiste on keskellä venettä.

Tämä operaatio näytti todella oudolta ja sitten kävi hassusti: molemmat kumiveneen miehet istuivat veneen samalla reunalla ja kumivene kellahti. Miehet kaatuivat veteen rullan mukana, mutta kumivene vielä hämmästyttävästi oikeni. Vahinko vain, että kumiveneen moottori oli päällä ja kaatuessa toinen miehistä oli ilmeisesti vahingossa laittanut kaasun pohjaan. Kumivene sinkosikin kovaa vauhtia suoraan meitä kohti, kunnes n. 15m päässä alkoi pyöriä ympyrää. Touhussa auttanut boatboy kävi hakemassa kumiveneen talteen.

Rulla saatiin nostettua kahdelle kumiveneelle ja se vietiin rantaan, ainakin aluksi kuivumaan. Samaan aikaan toinen veteen pudonneista miehistä (ilmeisesti veneessä oli pariskunta pienine lapsineen sekä toisen vanhemmat), se vanhempi, ui veneen perään, jossa toinen naisista oli laskemassa uimaportaita. Jotain outoa tapahtui, sillä nainen putosi vaatteet päällä veteen. Liekö vene heilahtanut samalla kun naisella oli huono tasapaino. Tässä tämä episodi. Lohduttavaa, että muillekin sattuu ja tapahtuu, mutta sääliksi tuo porukka kävi. 

Toisaalta myöhemmin yksi boatboy onnistui myös putoamaan veteen ja melkein upottamaan jollansa auttaessaan saapunutta venettä poijuun, mutta kundi vain nauroi asialle ja hoiti poijukiinnityksen loppuun litimärkänä puoliksi uppeluksissa olevasta pikkupaatistaan käsin. Lisäksi iltapäivällä saapunut italialaisvene järjesti myös uimanäytöksen. Mies keulassa sai puosunhaalla poijun kiinni, mutta kuski ei saanut venettä pysymään paikallaan sen aikaa, että köysi olisi saatu kiinni, joten ensin lensi veteen puosunhaka, sitten jotain muuta ja kolmanneksi perään hyppäsi keulasta mies, joka oli nämä pudottanut. Muutaman tunnin sisällä pienessä suojaisassa lahdessa siis 5 hlöä päätyi tahtomattaan veteen...

Operaation alku

Rulla on irti

Kumivene kieppumassa ja taustalla rulla ja 2 miestä vedessä

Myöhemmin kävimme kiertämässä rantaa ja uimassa. Salt whistle bay on tähän mennessä paras uimaranta täällä: samettinen hiekka, kristallin kirkkaat vedet, leppoisat aallot eikä liikaa muita uimareita. Ainoan laituri päässä oli pari mammaa myymässä lähinnä rättejä. Päivän mittaan veneitä oli tullut lahteen enemmän ja enemmän, kävikin melkoinen näytös ja kuhina kun ne yrittivät löytää itselleen tilaa. Onneksi meidän välittömään läheisyyteen ei tullut ketään ankkuriin, mutta välillä veneiden välissä ei ollut kuin 5 metriä väliä! Ennen iltaa monet korjasivat ankkureitaan ja yhdellä ranskalaisella (joka oli tietenkin kaikkien edessä) oli suuria vaikeuksia saada ankkuri pitämään, mutta lopulta kai saivat monen yrityksen jälkeen. 

Linturivi

Hyvä istumapaikka, Calimera kattien välissä

Calimera keskellä

Salt whistle bayn pohjoisrantaa

Viereisellä rannalla tuulee

Tobago Cays

Hyvät uimamahdollisuudet ja samettinen hiekkaranta

Illalla kaivoimme pitkästä aikaa grillin esiin ja siirryimme rantaan. Rannassa on lahden koillisrannassa on ravintola, joka oli nyt ollut jo jonkin aikaa kiinni (paikallisten mukaan syy kiinnioloon oli "power issues" ja tarkoitus oli avata vielä). Ravintolan pöytäryhmät katoksineen olivat tallella ja niinpä otimme sellaisen käyttöön. Grilli oli rannassa palmun juurella, oma vene taustalla, kylmäboksissa olutta ja viiniä, grillissä lihaa, kanaa ja vihannesvartaita ja me olimme ravintolan ainoat asiakkaat. Todella mukavaa. Lopuksi siirsin loppuhiilloksella olleen grillin kivipöydällemme, jossa lämmitimme jälkiruoaksi vaahtokarkkeja. Tammikuu(kin) osoittautui erinomaiseksi grillauskuukaudeksi.

Weber lämpiää

Sapuska kypsyy, Calimera taas taustalla

Seuraavana päivänä päätimme lähteä etsimään internettiä ja saaren kylässä kuulemma olisi. Siispä sinne. Matka oli mäkinen, mutta helppo: on vain yksi tie. Ylempää avautui hienot maisemat ja olipa kirkon takapihalta suora näkymä Tobago caysille. Löysimme nopeasti kuppilan (island paradise), joka tarjosi wifi-yhteyden ja niinpä lounaspaikka oli valittu. Yhteys oli yllättävän hyvä ja nopea - täällä kun nettiyhteydet tuntuu yleensä pätkivän ja nopeus vastaa lähinnä 90-luvun tasoa. Päivitimme blogin, tsekkasimme sähköpostit ja katsoimme sääennusteet, jotka lupailivat loppuviikosta kevenevää keliä. Hyvä. Kävelimme vielä alas Saline bayhin, jossa oli useita veneitä. Laiturin luona oli täälläkin muutama krääsä- ja vaatekauppias.

Akut sikinsokin

Hautausmaa

Erilainen kyltti

kirkko

Paikallismaisemaa, huomaa laiduntava päkä

Paikallismaisemaa

Kylän raittia

Päkä laiduntaa kivoissa maisemissa

Salines bay

Taloja kylällä

Tobago Cays

Vedenkeräystankki

Pienempiä purkkareita

Mayreaulla asuu vain noin 200 asukasta ja on vain yksi kylä, joten kylälle ei ole edes omaa nimeä - vain Mayreau. Kylä on pieni, löytyy pieni kauppa ja pari vielä pienempää putiikkia, pari kirkkoa, yksi hotelli ja muutama ravintola. Saline bay vaikutti suht suojaiselta lahdelta, joten päätimme siirtyä sinne seuraavana päivänä. Illalla päätimme tukea paikallistaloutta ja käydä ulkona syömässä. Valintamme oli Saltwhistle bayn rannalla "Last bar before the jungle", joka ei ollut ruoan suhteen kummoinen, mutta ylihintainen silti. Itse tehtiin paljon parempaa edellisenä iltana.

Taustalla Canouan

Salt whistle bay

Last bar before the jungle

Iso katti aivan Calimeran perässä

Seuraavana aamuna oli vuorossa siirtyminen Salines bayhin. Matkaa oli tällä kertaa jopa alle 2 mailia! Hyvää vastapainoa loppuvuoden pidemmille purjehduksille. Taas Volvo käynnistyi normaalisti, joten ehkäpä starttiakku onkin ihan ok. Ainoa järkevä selitys ongelmalle olisi ehkä se, että asensin Mustiquella perähyttiin uuden tuulettimen ja siinä otin hetkeksi akkujen virtajohdon irti, jolloin olisi voinut tulla jokin purkautuminen. No, nyt akku pelaa ja johdot ovat ok. Harmi vain että käynnistymisongelmat sattuivat juuri silloin kun oli tilanne päällä...

Lahdella oli enää murto-osa edellisenä päivänä nähdyistä veneistä, joten oli varaa valita. Otimme rantaa lähimpänä olleen poijun. 10min sisään viereemme ankkuroitui pari ranskalaista venettä, mutta he blokkaavat tyhmästi parikin poijua, joten paikalliset saattavat häätää heidät vielä muualle. Näin kävi Salt Whistle bayssä, jossa poijupaikkaa häirinneet ankkurissa olevat veneet saivat siirtyä kun joku halusi poijuun. Hienoa tässä ankkuripaikassa on se, että saamme lisäantennillamme nettiyhteyden veneeseen - blogi päivittyy taas hyvin ja kuvien kanssa!

Mayreau on ihan mukava paikka, mutta palvelut veneilijän näkökulmasta on heikohkot: vettä ei saa, suihkuista ei tietoakaan, roskikset puuttuu jne. Jätehuolto kaikenkaikkiaan puuttuu saarelta ja niinpä siellä täällä onkin roskaa. Hautausmaan vierelle oli kipattu muutama akku, joista osa oli hajonnut palasiksi. Ongelmajätettähän tuo, mutta täällä ei kai niin välitetä. Vesiongelma on ratkaistu sillä, että miltei jokaisella talolla on sadevesi johdatettu isoon mustaan säiliöön, jonka pohjalla on sitten hana. Oletettavasti välissä on jonkinlainen suodatus. Ei ehkä esteettisesti tyylikästä, mutta ilmeisesti ihan toimiva ratkaisu – samalla saa lämmityksen vedelle.

Tobago Cays

Canouanilta lähtiessä starttiakku ei jaksanut taaskaan pyöräyttää konetta käyntiin, pitänee siis hankkia uusi akku. Jotenkin täältä puuttuu akkukaupat, eli pitää tulla hetki toimeen ilman ja startatessa yhdistää starttiakku keulan ankkurivinssin akkuun. Näin tehtiin nytkin ja kone hörähti heti käyntiin. Suunnaksi otettiin Tobago Cays ja matkaa tuli peräti 8 nm kun hieman kierreltiin. Viikonlopun takia (charter veneiden vaihtopäivät) paikalla ei ollut kovinkaan suurta ryysistä, mutta kaikki poijut olivat toki jo menneet. Hauskasti tullessamme veneiden välissä ui myös pari merikilpikonnaa.

Tobago Cays muodostuu viiden saaren ryhmästä, joita neljää suojaa koralliriutta. Näin voi siis olla ankkurissa suoraan Atlanttia vasten, mutta aaltoja ei juuri tule, koska riutta rikkoo ne. Tuuli sen sijaan puhaltaa suoraan Atlantilta joten tuulimylly pyörii hyvin. Saarten välissä on useita paikkoja, jonne voi ankkuroitua ja maisemat ovat turkoosin veden sävyttämiä. Ns. postikorttimaisema siis. Uloimpana oleva saari, Petit Tabac, ei ole saman riutan sisällä, vaan juuri ulkopuolella. Se on kuuluisa erityisesti siitä, että se oli Jack Sparrow'n autiosaari Pirates of the Caribbean -leffoissa. Elokuvassa on kuvattu saari vain yhdestä kulmasta, koska yli 180 astetta sen ympärillä on näköpiirissä muitakin saaria – moni uimamatkan päässä.

Pudotimme ankkurin muiden veneiden taakse Baradalin saaren eteläpuolelle noin 5 metriin hiekkaan. Ankkuri otti kiinni ja laitettiin veto menemään apuköyden kautta knaapille – kuten aina. Tsekattiin, että ankkuri piti ja todettiin, että nyt ollaan niin saaristossa. Tässä ympärillä on yhteensä noin 10 saarta, joten Karibian mittakaavassa tämä on valtava saaristo. Pienen ihmettelyn jälkeen päätimme katsoa Baradalin saarta lähemmin, joten kumiveneellä liikkeelle. Samalla vilkaisimme ankkuria, joka oli asettunut suht hyvin, mutta oli hieman laahannut hiekkapohjassa. Ajattelimme lisätä ketjua palatessa tarvittaessa.

Baradalin saari on autio, mutta siinä on kiva hiekkaranta ja -särkkä, jonne voi tulla uiden tai kumiveneellä. Ajoimme kumiveneellä lähelle rantaa ja vieressä ui taas merikilpikonna – niitä on täällä ilmeisen paljon. Rannassa vedimme kumiveneen hiekalle ja lähdimme saarikierrokselle. Täällä oli paljon kasveja, erityisesti kaktuksia, sekä monenlaista pientä lintua ja muuta. Suurimman vaikutuksen teki kuitenkin pari kohtuullisen kokoista iguaania, joista toinen jaksoi poseerata meille puun oksilla tovin. Ilmeisen tottunut ihmisiin, vaikka vähän varmaan närkästyikin ylimääräisistä pällistelijöistä.

Huomasimme rannassa, että taivas synkkenee, joten lähdimme takaisin veneelle ennen sadetta. Yllättäen sadetta ei tullutkaan vaan rintama meni ohi. Päätimme mennä sen sijaan uimaan ja snorklailemaan. Heti veneen perässä oli melkoinen yllätys kun kohtuullisen kokoinen rausku oli suoraan allamme. Veijari pöyhi vähän väliä hiekkaa paremmin päälleen, mutta hyvin sen silti erotti. Tai oikeastaan sen erotti hyvin juuri sen takia, että se pöyhi hiekkaa, ja pöllyävä hiekka paljasti heti sen sijainnin. Mystisesti sen välittömässä läheisyydessä pörräsi koko ajan yksi kolmiokala, ehkä se sai napsittua herkkuja rauskun pöllyttämän hiekan seasta. Rausku oli kirjan mukaan "southern stingray", eli suomeksi kaiketi keihäsrausku.

Vedessä näkyi joitain muitakin kaloja, mm. noin puolimetrinen pallokala. Ankkuria tarkemmin vilkaistessa havaitsimme, että ketjua pitäisi lisätä – nyt veto tuli puuskissa jo melkein ankkurille asti. Harmi vain, että meidän jälkeen on tullut pari venettä peräämme, jotka olivat sen verran lähellä, ettei ketjun lisäys oikein enää onnistunut – muuten olisimme jo turhan lähellä muita veneitä. Jäimme seuraamaan tilannetta ja miettimään pitäisikö nostaa ankkuria ja etsiä toinen paikka. Saimme valittua hyvän linjan, josta näkisi heti valuisimmeko taaksepäin.

Pitkään ei tarvinutkaan seurata kun alkoi tapahtua: Atlantilta vyöryi squalli päälle ja sen mukana todella kovat puuskat ja huomasin heti, että nyt ankkuri petti. Huonoksi onneksi Hanna oli juuri mennyt sisälle vaihtamaan vaatteita, joten hänellä meni hetki tulla kannelle. Vielä huonommaksi onneksi meillä oli starttiakku heikossa kunnossa, eli kone ei käynnisty normaalisti vaan vaatii keulan akun avukseen ja tätä kytkentää ei nyt ollut tietenkään päällä. Olimmekin nopeasti kylki edellä takanamme olleen veneen keulassa heidän kettingin mennessä jossain veneemme alla – tilanne, mitä pitäisi aina välttää.

Nopealla reagoinnilla olimme saaneet pari fendaria väliin ja otimme käsillä vastaan, jolloin vahinkoa ei sattunut, mutta naapurin kettinki meni tietenkin nyt allamme  kölin ja peräsimen välissä ja jossain vetolaitteen lähellä. PRKL! Kone oli jo käynnissä, mutta ei uskaltanut laittaa vetoa päälle, ettei potkuri osu toisen veneen ankkurikettinkiin. No, asiaa ei juuri tarvinut miettiä kun kova puuska painoi veneitä yhteen ja kaikin voimin sai pidellä niitä erossa. Tämä kävi työstä. Luonnollisesti tuuli piiskasi ja vettä tuli vaakatasossa. Tultiin siihen tulokseen, että yritetään nostaa meidän ankkuri. Aluksi tulikin nätisti, mutta sitten nähtiin, että se oli mennyt naapurin ketjun kanssa ristiin. Tietenkin.

Tässä vaiheessa oli mennyt ehkä 5 min aikaa ja parilta naapuriveneeltä oli nähty tilanne ja he tulivatkin kumiveneillä auttamaan. Ensimmäisenä apuun ehtinyt veijari, jonka oli tarkoitus vetää venettämme poispäin toisesta veneestä ajoi tietenkin ankkuristamme lähteneen hätänostoköyden yli niin, että se meni perämoottorin potkuriin jumiin. Hän sitten aloitti sen selvittelyn ja oli poissa pelistä. Kun se oli ok niin ankkuriamme päästiin irroittamaan kahden kumiveneen voimin naapurin ketjusta, jossa siis oli koko ajan kahden veneen paino. Ankkuri saatiin irti ja veneemme erkanivat reilun metrin, jolloin yritin koneella ajaa meidät pois. Turha toivo – ketju oli edelleen jossain kölin ja peräsimen välissä ja kerran osui vähän vetolaitteeseenkin. (Tässä oli jo suuremman vahingon mahdollisuus)

Valuimme takaisin purjeveneen keulaan ja taas oli käsille töitä. Tässä vaiheessa ilmeisestikin naapuriveneen kippari laittoi vähän vetoa eteenpäin, jolloin paine kettingillä lieveni ja saimme ujutettua ketjua peräämme kohti. Se tuntui kuitenkin jäävän jonnekin peräsimen luo jumiin, kunnes yht'äkkiä vain olikin irti ja samoin meidän vene. Ajoimme Calimeran vähän sivummalle ja näytti siltä, että vetolaitteeseen ei ollut tullut vikaa kun se vastasi kaasuun hyvin.

Ankkuroimme uudestaan muiden veneiden taakse ja laitoimme reippaasti ketjua perään. Ankkuri kiinnittyi hyvin ja seuranneissa puuskissa piti hyvin. Ympärille katsoessa huomasimme, että melkein kaikissa veneissä tarkisteltiin anyt ankkureita, lisättiin ketjua tai säädettiin jotain muuta ankkuriin liittyvää. Ilmeisesti esimerkkimme oli herättänyt muutkin. Hyväkään ankkuri ei pidä liian lyhyellä ketjulla... Ensimmäinen kerta meillä kun ankkuri pettää ja vähän turhankin jännittävää touhua kyllä. Omaan piikkiin tämä sähläys meni.

Tutkimme vahinkoja ja ne näyttäisivät kannella rajoittuvan lähinnä biminin yhden tukitolpan taipumiseen (enimmäkseen kosmeettinen haitta). Vesilinjan alapuolen tutkimisen jätimme seuraavaan päivään valoisampaan keliin. Tilanteesta selvittiin siis lähinnä säikähdyksellä ja toisaalta sama kohtalo oli myös toisella veneellä. Onneksi Maestrossamme on puulistat kyljessä, jotka olivat nyt avuksi suojellen molempien veneiden kylkiä.

Mitä tästä opimme: pitää heti korjata ankkuri paremmaksi jos epäilee sen pitävyyttä tai nostaa se ja vaihtaa paikkaa, etenkin jos joku ankkuroi taakse liian lähelle. No, tässä oli paljon huonoa tuuria, eli meillä oli ongelma starttiakun kanssa (ts. normaalia hitaampi käynnistys), toinen oli juuri sisällä vaihtamassa vaatteita ja toiminta-aikaa oli todella vähän, koska takana ollut vene oli ankkuroitunut hyvin lähelle. Plussaa taas se, että olimme veneessä, tilanne huomattiin heti, ehdimme veneiden väliin ennen osumaa, oli valoisaa (vajaan tunnin päästä oli pimeää) ja saimme vielä vähän apua muilta veneiltä.

Yö nukuttiin hiukan heikosti, mutta kuitenkin. Muutama toisistaan riippumaton ankkurivahti laitettiin päälle. Pari kertaa heräsimme yöllä tarkistamaan tilannetta, mutta aamuun mennessä totesimme kaiken olevan ok ja päätimme siirtyä sopivasti vapautuneeseen poijuun. Tuuli oli edelleen aika kova joten ankkurin nostokin oli  märkää puuhaa. Loppuvaiheessa kyllä huomasi ankkurin kaivautuneen ihan kunnolla... Yön aikana tuuligeneraattorimme oli tehnyt yli 100Ah sähköä, eli tuulta oli todellakin ollut. Katsoimme hyvän poijun Baradalin suojasta, mutta ihmeen kova puhuri siinäkin kävi. Omin voimin poijun lyhyttä köysilenkkiä ei oikein olisi saanut, mutta onneksi yksi boatboy saapui sopivasti paikalle. Kaveri oli oikein avulias ja kauppasi myös kalaa sekä hummereita – päätimme kokeilla kalaa, joka oli red snapper.

Poijuköysien säätämisen jälkeen lepäsimme hetken ja söimme aamupalan ennen veneen vesilinjan alapuolisten osien sekä kylkien tarkistusta. Veneen kyljet olivat ok – tiikkilista oli suojannut hyvin, mutta vesilinja alapuolella parissa kohtaa myrkkymaali oli rapissut. Kölin takareunasta näytti kuin joku kala olisi käynyt haukkaamassa pari palaa, mutta kyseessä oli selvästi kettingin tekoset – lasikuitumuotoilu oli antanut hieman periksi. Ei kriittistä, mutta jotain, mikä pitää korjata myöhemmin. Lisäksi potkurin toiseen lapaan oli tullut pieni naarmu, joka varmaan vie kymmenyksen tai kaksi matkavauhdista, mutta ei estä liikkumista.

Park rangerit tulivat seuraavaksi keräämään maksuja: 10ecd/yö/hlö ja poijusta meni 45ecd/yö. Poijujen osalta saisi ilmeisesti 3 yötä kahden hinnalla tai niin ainakin väitetään rangerin antamassa läsyssä. Samassa lapussa mainitaan suojelualueen säännöt sekä muuta alueesta. Todella mukavia veijareita. Tässä vaiheessa ajattelimme mennä tervehtimään edellisen illan kohelluksen toista osapuolta, mutta he olivatkin jo lähteneet. Heidän vene ilmeisestikin säästyi vahingoilta, kuten illallakin jo vaikutti.

Seuraavaksi oli vuorossa kevyempää ohjelmaa, eli lähdimme katsomaan merikilpikonnia Baradalin mataliin vesiin. Kätevästi meillä oli nyt hyvä poijupaikka suoraan kilpikonnien poijuin aidatun suoja-alueen edessä, joten pääsimme aluelle helposti uiden, eikä tarvinnut edes kumiveneen kanssa säätää kovassa tuulessa. Kumiveneellä liikkuminen terävässä aallokossa näytti olevan lähes yhtä märkää puuhaa kuin uiden, joten valinta oli helppo.

Samantien kun olimme tulleet kilpikonna-alueen suojapoijujen sisäpuolelle, näimme suoraan allamme ainakin kolme merikilpikonnaa, siellä ne mutustelivat levää kuin lehmät laitumella. Joko ne tietävät itsekin olevansa suoja-alueella, tai sitten suoja-alue on äärimmäisen taidokkaasti rajattu. Hieman matalampaan veteen edettyämme kilpikonnia löytyi lisää. Eräs pienemmistä konnista (kilpi halkaisijaltaan ”vain” n. metri), katseli meitä hetken pohjasta käsin ja päätti sitten tulla tekemään lähempää tuttavuutta. Ensin se tuli pintaan alle puolen metrin päähän Niklaksen naamasta, tuijotteli hetken, ja tuli sen jälkeen ihmettelemään Hannaa yhtä läheltä. Todettuaan meidät harmittomiksi/tylsiksi, se painui takaisin pohjaan jatkamaan levän mutustelua. Harmi vain, että vesi oli kovan tuulen takia melko sameaa, eli vedenalaiset kuvat konnista ovat melko suttuisia.

Kovan tuulen takia veneet nykivät ja heiluvat ikävästi eikä vesikään ole kovin kirkasta. Ajattelimmekin, että pari yötä täällä saisi ehkä riittää. Erityisesti, jos seuraavana aamuna sama keli jatkuu. Mahdollisesti tullaan uudestaan, jos olosuhteet muuttuu paremmiksi. Tobago Caysia hehkutetaan paljon ja syystäkin, mutta harva mainitsee tuulta ja riutan sisäistä aallokkoa, joka oli nyt yllättävän voimakasta. Tuuligeneraattori puski 40h aikana yli 250Ah virtaa, joten voi tuulesta olla hyötyäkin...

Mustique ja Canouan

Mustiquen 3 päivän visiitti venyi 6 päivään kun tajusimme, ettei saarelta kannattanut lähteä niin nopeasti - mukavassa paikassa kannattaa viipyä. Ja mikäs viipyessä kun lentokoneeseenkaan ei ole kiire. Lisäksi näin saimme ottaa osaa myös Mustiquen blues festivaaleille. Samalla tarjoutui mahdollisuus kiertää saarta lisää ja snorklailla. Vaihdoimme vielä poijua lähemmäs rantaa ja koralleja.

Seuraavana päivänä lähipoijuun tuli hollantilainen trimaraani, joka näytti tutulta. Kävimme tervehtimässä heitä ja kävi ilmi, että olimme olleet heidän kanssa mm ankkurissa Finisterressä, Bayonassa sekä yllättäen olimme myös nähneet heidät jo Hollannissa Lelystadissa. Hämmästelivät muistiamme, mutta erikoisen turkoosin veneen muistaa. Erikoista tässä trimiksessä on se, että sen rakensi pariskunnan nainen itse - 4 vuodessa! Eikä suotta, heillä Atlantin ylitys kesti vain 10 päivää! Kuulemma tulivat poikkeuksellisen rauhallisesti, ettei paikat mene rikki...

Nyt lisäpäivinä pääsimme myös käymään saaren ykkösrannalla Macaroni beachillä, mikä oli kyllä aika kiva. Totuttuun tapaan pidimme rannalla piknikin: patonkia, juustoa, välimerentahna (jep, sitä Suomesta saatavaa), keksejä, melonia, erikoispapuja (Madeiralta) sekä roseeta. Toimi taas aivan loistavasti. Rannalla oli pari muutakin seuruetta, mutta lähtivät hyvissä ajoin. Täällä ruuhka tarkoittaa sitä, että rannalla on pari muutakin seuruetta. No, eipä tuo haittaa kun porukkaa mahtuisi paljon enemmänkin. Paluumatkalla nähtiin hienoja huviloita sekä paikallista floraa ja faunaa.

Seuraavana iltana olikin spesiaaliohjelma (snorklailun lisäksi): Mustique Blues Festivalin avaushumpat rantakuppilassa. Veneiden määrä lahdella kasvoi ja kaikki poijut olivat nopeasti täynnä, joten seuraavat joutuivat ankkuroitumaan. Ryysistä oli myös laiturilla kun kumiveneet olivat puoliympyränä laiturin päässä, paikoin kahdessa rivissä. No, meidän pienelle jollalle on aina tilaa, myös nyt.

Basil'sin edusta olikin väärällään muuleja (eli golfkärryjä ilman golfia), joilla paikalliset ja muut vieraat olivat saapuneet kuppilaan. Paikkaan oli nyt poikkeuksellisesti sisäänpääsymaksu. Paikka oli tupaten täynnä ja olikin hauska huomata kuinka täällä sekoittuvat iloisesti niin monimiljonäärit, muut vieraat ja enemmän tai vähemmän sattumalta paikalle sattuneet purjehtijat. Monta bändiä kävi soittamassa, osa biiseistä toimi paremmin kuin toiset, mutta lopuksi kaverit vetivät helppoja ja tunnettuja biisejä (ei niinkään bluesia) ja porukka täytti tanssilattian. Hauskaa menoa.

Seuraavana päivänä kävimme kauppojen kautta ja oli aika siirtyä kohti seuraavaa saarta, Canouania. Saarelle on vain noin 15nm matkaa, eli aikaa piti varata reilut pari tuntia. Konetta startatessa tulikin pitkästä aikaa tilanne, että kone ei startannut. Pienellä kuulostelulla kuulimme, että jotain kyllä kävi, mutta kone ei lähtenyt käyntiin. Katsoin sähkötaulusta, että starttiakun voltit olivat yllättävän alhaiset, joten ehkä siinä syy. Korjaus: kytkin ankkurivinssiakun starttiakkuun ja kas kone käynnistyi normaalisti. Jäi mietityttämään mistä ongelma johtui, mutta katsotaan toistuuko. Nyt akut pitkäisi olla täynnä.
 
Siirtymä Canouanille oli yllättävän leppoisa, ilmeisesti aallot ovat pienentyneet ja menimme toki myötäisempäänkin nyt. Lähestyttäessä Canouanin lahtea ja ankkuripaikkaa saapui boatboy taas tarjoamaan poijua. Poijut eivät näyttäneet kovin vakuuttavilta, joten päätimme käyttää omaa ankkuria. Samaan oli päätynyt pääosa lahden muista noin 10 huviveneestä. Olimme vielä laskemassa ankkuria kun seuraava boatboy tuli tarjoamaan omia palveluitaan – tavallaan kiva, että on palvelua veneille, mutta pelisilmä ajoitukselle ei aina ole. Osa boatboys-porukasta on myös agressiivisempaa, eli eivät tahdo uskoa, vaikka kuinka yrittää kohteliaasti kieltäytyä jostain turhasta. No, vastaavasti esim. hedelmiä kauppaavilta veijareilta usein ostetaan vähän liikaakin, mutta oma vika kun ei syödä tarpeeksi nopeasti.

Illalla ja yöllä tuuli kovaa ja ankkuri pureutuikin pohjaan varmaan kunnolla (nähdään lähtiessä). Seuraavana aamuna sitten lähdettiin tutustumaan saareen. Aika pieni paikka tämä on, mutta ainakin yksi parempi ruokakauppa (pieni, mutta laadukkaita tuotteita) löytyi heti laiturin vierestä, mutta kylällä on pari muutakin, josta haemme vielä jauhelihaa sekä toiveikkaana mahdollista grillailua varten kanaa sekä lihaa. Otimme nyt lounaan (lämmin take away) tuosta gourmet-ruokakaupasta ja hyvää oli. Paikka on italialaisen veijarin pitämä ja sapuska oli laadukasta ja erittäin maittavaa. Ehkä täällä on tullut pieni kaipuu jo eurooppalaisiin makuihin...

Saaren toiselle puolen ei ole pitkä matka, mutta näkymä siellä on komea. Siellä on myös hieno riutta, jonka suojaan periaatteessa voi tulla myös veneelle, joskin lähinnä päiväankkuriin. Paikalliset ovat täälläkin hyvin ystävällisiä ja neuvovat auliisti kun kysymme jotain. Laiturin päässä on hotelli, josta voi ostaa nettiyhteyden, mutta tarkkoina purjehtijoina löysimme avoimen verkon, josta tämäkin tarina nyt lähti. Tässä on myös vessat, joten peruspalvelut löytyvät, vesi ja polttoaine läheiseltä tankkauspisteeltä tai boatboyn kautta.

Ankkuripaikan lähellä on ”whire rock” -niminen kivikko, jonne tietenkin mentiin kumiveneellä katsomaan. Kivikossa käyskenteli ainakin pelikaaneja sekä pari muuta erikoislintua (=lintu, jonka nimeä/merkkiä ei tunne/tiedä/muista). Paikka oli myös otollinen snorklailuun, joten laskimme kumiveneestä ankkurin hiekkopohjaan ja snorklasimme korallien luokse. Vaikka täällä ei ole yhtä värikkäästi kaloja kuin esim. Thaimaassa niin kyllä niitä silti riittää. Yhdessäkin kohdassa oli käsittämätön parvi samaa kalaa paikallaan leijumassa tuhansia ja taas tuhansia. Kuvat antaa vähän osviittaa. Olihan tuolla toki paljon muutakin, mutta tuo jäi mieleen.

Snorklailun kesken huomasimme taivaan tummenneen ja jo matkalla kumiveneelle alkoi sataa. Täällä sateet tulevat usein voimakkaina kuuroina, joten kohta vettä tulikin oikein oikein kunnolla. No, tulipahan makeavesihuuhtelu sopivasti. Valitettavasti Calimerassa oli jäänyt pari tuuletusluukkua auki, mutta onneksi ehdimme veneelle kohtuullisen nopeasti, jolloin vahinkoakaan ei ehtinyt sattua liikaa. Siinäpä se päivä menikin iloisesti.

Seuraavaksi suuntaamme siis Tobago Caysin valokuvauksellisiin maisemiin (no, aika valokuvauksellisia nämä maisemat ovat nytkin olleet. Siellä mennee jokunen päivä ja sitten ehkä Mayreaulle. Katsotaan nyt kannattaako Union islandille mennä. No, vapaallahan tässä ollaan ja eletään päivä kerrallaan. Kiire – sitä ei ole, joten voidaan viipyä hyvässä paikassa pidempäänkin.

Yksi hauska juttu tiedoksi lähinnä muille veneilijöille (ja vastaavaa reissua suunnitteleville): meillä on yhä sama 6kg kaasupullo menossa, joka täytettiin Saksassa heinäkuun alussa. Se on siis kestänyt jo yli puoli vuotta. Olemme kyllä laittaneet veneessä ruokaa suht usein (varsinkin viimeaikoina), mutta Euroopan puolella satamissa kuului hintaan maasähkö ja silloin meillä oli pääosin käytössä sähköliesi. No, kohta tuo pullo varmaan loppuu ja optimitilanteessa täytetään Rodney bayssä, jossa se todistetusti onnistuu.