Paluu St Lucialle

Lähdimme Union islandin Cliftonista tiistaina tarkoituksena mennä joko Canouanille tai aina Bequaille asti. Tuuli saattoi olla piirun heikompi kuin edellispäivänä, mutta ei se juuri siltä tuntunut. Tuulikulma oli noin 20 astetta, joten purjeilla ei oikein edennyt järkevästi. Tämä onkin näiden Windward-saarien pohjoiseen suuntautuvien purjehdusten kirous - usein mennään koneella tai koneen avittamana. Etelään kyllä laskettelee iloisesti.

Canouanin kohdalla kello oli vasta 12, joten päätimme jatkaa Bequaille. Matka edistyi noin 4-5 solmun vauhtia, joten laskimme ehtivämme perille hyvin ennen pimeää. Puolivälissä vastaan mukavassa sivumyötäisessä purjehti aiemmin St Lucialla tavattu suomalainen Ironside. Tilanne tuli kovin äkkiä, mutta saatiin hädissään pari kuvaa räpsästyä.

Ironside

Sattuu sitä vähän isommillekin aluksille vahinkoja

Bequialla heti lahdella tultiin tyrkyttämään poijua, mutta mentiin jo vakiankkuripaikalle, missä olemme olleet aiemmatkin pari kertaa. Ekalla ankkuri ei oikein purrut kunnolla, mutta toisella yrittämällä iski kunnolla kiinni ja hautautui kahvaa myöten. Hyvä niin, sillä illalla ja yöllä tuli kovia puuskia. Yhdestä ankkurisekoilusta on ilmeisestikin opittu varovaisiksi ja varmistamaan ankkurin asettumisen hyvin.

Seuraavana päivänä lähdettiin viemään reilun viikon aikana kertyneet roskat sekä kiertelemään hieman kylää. Lyhyen palloilun jälkeen otimme taksin (lavamallinen) alle ja siirryttiin saaren toiselle puolen, jossa on merikilpikonnafarmi. Vanhempi herra pitää paikkaa ja poimii kilpikonnat rannalta niiden kuoriuduttua, kasvattaa ne 5-vuotiaiksi, jonka jälkeen ne päästetään veteen vapaiksi. Tällä pyritään varmistamaan kanta, sillä vain noin 1/3000 selviää luonnossa 5-vuotiaksi, jolloin ne alkavat olla tarpeeksi isoja ja nopeita selviytyäkseen saalistajilta. Naaraat alkavat munimaan vasta 25-vuotiaina, ja tällöinkin ne munivat vain joka toinen vuosi. Ei siis ihme, että kilpikonnat ovat vaarassa kadota, sillä paikalliset (sala)metsästävät niitä yhä ruoaksi. Turistit alkavat olla nykyään sen verran valveutuneita, että uhanalaisten kilpikonnien kuorista tehtyjä helyjä ei onneksi enää myynnissä näy. Poikasten kasvatuksen lisäksi mies oli ottanut talteen loukkaantuneita yksilöitä, joita toimitetaan hänelle jopa naapurisaarten alueilta.

Farmilla oli paljon eri ikäisiä kilpikonnia: nuorimmat vain muutaman kuukauden vanhoja kun taas vanhin yksilö oli 17-vuotias. Pienimmät olivat todella pieniä eivätkä ne oikein osanneet edes sukeltaa. Silti jo nämä pienet yksilöt olivat väkivaltaisia toisilleen siinä missä vähän vanhemmatkin, eli ne saattavat esim. purra naapurikonnalta jalan. Kilpikonnafarmi ei ehkä täytä länsimaisten eläinsuojelijoiden kriteerejä, mutta käytössä olevilla resursseilla yritys on hyvä, ja farmi on onnistunut vapauttamaan luontoon yli 800 kilpikonnaa vuosien varrella.

Pieniä noin 5kk ikäisiä merikilpikonnia

Merikilpikonna, n. 5kk.

Tämän merikilpikonnalajin pää muistutti papukaijaa

Hanna sai kaverin

Merikilpikonna, noin 5v

Pääaltaan kilpikonnia

Farmilta käveltiin hiljalleen takaisinpäin kun auto pysähtyi viereen tarjotakseen kyydin. Tämä sopi ja siirryimmekin moottorimarssilla kohti keskustaa. Brittikuskimme oli täällä rakennustöissä ja mukana oli koko perhe. Mies oli asunut saarella jo muutaman vuoden ja piti paikasta - tarpeeksi pieni, muttei liian pieni, kuten hän asian ilmaisi. Mies vei meidät keskustaan ja neuvoi vielä asiallisen paikallisen ravintolan, jonne menimme lounaalle.

Kylillä kieputtiin aikamme ja rantakuppilassa tajusimme, että uloskirjaus maaasta ei enää onnistu ilman ylityölisiä ja veneen paperitkin olivat veneellä. Niinpä lennosta muutettiin suunnitelmaa: käydään seuraavana aamuna tekemässä uloskirjaus ja sitten St Lucian sijaan mennäänkin St Vincentin Wallilabouhun. Wallilabousta puolestaan sitä seuraavana aamuna varhain kohti St Luciaa. Tällöin annettu 24h aika poistua maasta riittää. Teknisesti uloskirjaus olisi pitänyt tehdä kaiketi Wallilaboussa (jossa tulli on auki klo 17-18), mutta käy se näinkin.

St Vincentin pääsaari on verrattain huonossa maineessa veneilijöiden keskuudessa. Veneisiin kohdistuneiden varkausten ja muiden ikävien kohtausten jälkeen moni vene posotteleekin saaren ohi, kuten mekin olimme tehneet kahdella edellisellä kerralla. Olimme kuulleet muutamalta suomalaisveneeltä, että Wallilabou oli ollut ok paikka ja mitään ikävää ei ollut sattunut, joten rohkenimme mennä tähän Pirates of the Caribbean -leffoistakin tuttuun satamalahteen. Toinen vaihtoehto oli läheinen Cumberland bayn poukama ja kolmas tietenkin jatkaa yöpurjehduksena St Lucialle.

Jo matkalla huomasimme plotterista purjelaivasäätiön Vahinen lähestyvän ja sitten koukkaavan Wallilabouhun. Tämä toi pientä lisäluottoa satamaan. Kuten aiemminkin, oli boatboysit jo kaukana ennen satamaa ulkona veneillään. Ensimmäisenä pari paikallista koitti soutaa luoksemme, mutta lisäsimme kaasua ja onnistuimme väistämään heidät – he kun haluavat sitten hinaukseen, kolistelevat poijupaikalla veneen kylkeä ja pujottavat köyden poijuun oikeuttaakseen poijupaikkamaksua vastaavan korvauksen. No, seuraavalla yrittäjällä olikin perämoottori, joten pakoon emme enää päässeet. Kaveri uhosi, että hänellä on hyvä poiju meille. Vaikka kerroimme, että katsomme vain paikkaa niin veijari roikkui perässä. Tämä toisaalta takasi sen, ettei muut boatboyt enää yrittäneet tulla kiinni.

Lahdelle tultaessa boatboy suostui menemään kyljestä poijujen luo ja tarjosi Vahinen viereistä poijua, kuinkas muutenkaan. Päätettiin ottaa se ja boatboy antoi poijuköyden ja tuli hakemaan perästä köyttä kiinnitettäväksi vanhan laiturijämän tukipylvääseen. Köysi ei ollut vielä kiinni kun veneemme ympärillä alkoi kuhina ja kylkien kolina: kimpussamme oli paikallisia kundeja kauppaamassa pääasiassa hedelmiä ja vihanneksia, joskin yksi oli lähinnä kerjuulla. Ahdistavaa. Sitten boatboymme tuli hakemaan korvausta ja olimme ymmärtäneet, että se oli poijusta. Maksoimme ja melkein heti perään tuli seuraava sankari pyytämään poijumaksua. Tämä oli oikea poijumaksu, saatiin kuittikin.

Paikka oli kokolailla kulahtanut ja taannoisista leffakuvauksista oli muisto vain – lavasteetkin oli tuhoutuneet, laituri repsotti jne. Puitteet muuten olisi vaikka kuinka upealle paikalle. Mikseivät paikalliset boatboyt laita paikkaa talkoilla kuosiin, esim. vanhoihin merirosvoihin liittyvä teema höystettynä leffan kuvauspaikalla toisi varmasti vieraita paremmin ja samalla rahaa kaikkien paikallisten kassaan. Nyt harvoista veneistä tapellaan ja jokaiselle jää vähän. No, tämmöistä se täällä on. Ravintola rannalla oli (siellä syödessä saa poijumaksun takaisin), mutta emme edes poistuneet veneestä, ranta ei vain huokutellut.

Wallilabou

Wallilabou

Wallilabou

Seuraavana aamuna heräsimme klo 06 lähteäksemme ja jo silloin oli yksi boatboy päivystämässä keikkaa. Emme sellaista tarjonneet, mutta hän oli veneessämme kiinni niin, että oli vain parempi antaa hänen irroittaa köysi. Veijarin plussaksi sanottava se, että tyytyi kohtuulliseen korvaukseen. Jätimme lahden taakse, ei toiste tarvitse mennä. Ristiriitainen ja hieman ahdistava paikka, ei voi suositella. Jos sinne kuitenkin menee, kannattaa taskut varata täyteen vitosen seteleitä ja ostaa niillä pari hedelmää kultakin, sillä päässee kaupustelijoista helpoiten ja vaivattomimmin eroon. Olisi mielenkiintoista kokeilla boatboyseihin taktiikkaa, että näiden tullessa kertoo maksavansa 10EC poijuavusta, ottaisivatkohan tarjouksen vastaan vai jättäisivät rauhaan? 

St Lucialle mennessä teimme sen mitä pitää tehdä – painoimme koneella St Vincentin rantaaa niin pohjoiseen kuin mahdollista ja sitten purjeet peliin. Saarten välin ensimmäinen 5 mailia on pahin: aallot vyöryvät päälle ja tuulikulma on vaikea ellei surkea. Tuuli on muuten tässä kohdassa aina todella kova, nytkin 15m/s, paikoin liki 20 m/s. No, puolivälissä tilanne on jo normalisoitunut, tuuli on noin 10-15m/s ja aallot ennusteen mukaiset n 2m. Kuoppaista ja märkää silti. Ongelmana tässä välissä on se, että emme pysty nousemaan tarpeeksi ylös tuuleen, eli jäämme St Lucian länsipuolelle kauas rannasta. Edellisellä kerralla vain 5 mailia, nyt lähemmäs 10 mailia. Tämä loppupätkä sitten voidaan ajaa koneella tai tikata tuntikausia purjeilla. Valitsimme edellisen.

Saavuimme St Lucian Rodney bayn satamaan vielä valoisassa, mutta valitettavasti satama oli täysi eikä kukaan satamatoimistosta ollut tavoitettavissa. Päädyimmekin ensimmäiseksi yöksi sataman laguuniin poijuun. Tämä ei haitannut, sillä lähdimme kumiveneellä satamaan tervehtimään muita suomalaisia Pantheraa ja Palomaxia. Olimme nähneet molemmat venekunnat viimeksi Kanarialla, joten olikin jo aika höpistä perinteiset ylistyskokemukset asiaankuuluvine skoolailuineen. Illalla vielä lähdimme porukalla Gros Isletin paikallisiin perjantaikinkereihin. 

Seuraavana aamuna huristelimme taas kumiveneellä satamaan, jossa kirjauduimme maahan sisään ja kysyimme laituripaikkaa. Toimistossa ei ollut tietoakaan vapaasta paikasta vaan neuvoivat yrittämään lounaan jälkeen. Olimme taas "jonossa", eli ihanan epämääräinen tilanne. No, menimme moikkaamaan Pantheran porukkaa ja siinä sitten höpinöiden lomassa huomasimme sivusilmällä yhden purjeveneen lähtevän naapurilaiturista. Riensimme pikavauhtia heitä lähdössä auttaneen satamakundin juttusille ja pienen neuvottelun jälkeen hän lupasi paikan meille. Teimme taas saman kuin viimeksikin, eli Nikke lähti kumiveneellä hakemaan Calimeraa ja Hanna varmisti laituripaikan.

Kaikki meni hyvin ja Calimera oli C-laiturissa (vanhalla Katariinan paikalla muuten) vastapäätä Palomaxia, kuinkas muutenkaan. Täällä Rodney bayssa paras tapa saada paikka täydestä satamasta on kytätä lähtijöitä ja sitten ampua ensimmäisenä kysymään josko saisi paikan. Jonotussysteemi ei oikein auennut ja varauksellakaan ei tunnu olevan niin merkitystä. Vaikka ankkuri- ja poijupaikat ovat mukavia niin tekee hyvää päästä välillä myös laituriin. Jo pelkästään lämpimän suihkun takia, mutta toki myös yksinkertaisesti liikkumisen helpottamiseksi. Nyt ei tarvitse räpeltää kumiveneellä siirtymiä vaan pääsemme suoraan kävellen tai jopa pyöräillen paikasta toiseen.

Päivä menikin ihmetellessä nyt kohtuullisen hyvin toimivaa nettiyhteyttä. Illalla käytiin vilkaisemassa Gros isletin puolella Palomaxin porukoiden kanssa paikallisten nuorten steelband-treenejä, melua lähti paljon, mutta oli tyypeillä kyllä vähän taitoakin. Seuraavana päivänä oli taas vähän haikeiden hyvästien tuntua kun Panthera lähti kohti etelää, joten heitä emme varmaan enää näe tällä reissulla kun itse suuntaamme pohjoiseen. Heidän kanssaan tehtiin enemmän tai vähemmän samaan tahtiin matkaa Simrishamnista lähtien. Palomax lähti myös, mutta Martiniquelle, eli heihin törmäämme varmasti vielä. Nyt olimmekin Rodney bay marinassa itseksemme. On huollettu vähän venettä, hoidettu asioita ja saatiinpa tehtyä keulahytin luukulle hyvä sadesuojakin kun ompelukoneen sai taas käyttöön maasähköillä. 

Seuraavaksi siirrytäänkin yllättäen takaisin EU-alueelle, eli Martiniquelle, joka siis kuuluu Ranskalle. EU-aluetta, mutta ilmeisesti ei kuitenkaan Schengen-aluetta. Niin tai näin, sieltä sitten jatkamme saaria pohjoiseen rauhalliseen tahtiimme. Eclipse ja Katariina ovat jo Antigualla asti, joten jonnekin samoille kulmille varmaan mekin kuukauden kuluessa päästään.

Ostoksia: hedelmäkori sekä banaanit (Hannalle)

Steelband