Mustique

Mustiquelle oli mukava vajaan 15nm matka Bequialta ja niinpä lähdimmekin vasta lounaan jälkeen iltapäivällä kohti tuota mystistä yksityissaarta. Saari on tullut tutuksi suurelle yleisölle lähinnä julkkisten lomapaikkana. Aika tasan vuosi sitten täällä lomaili brittikuninkaallisia. Catherinen ja Williamin ”salalomasta” uutisoitiin kohtuullisesti jopa Suomessa asti. Heidän vierailullaan saari laitettiin tiukasti kiinni eikä ulkopuoliset saaneet käyskennellä juurikaan saarella. Tästä voi lukea tarkemmin Adelen blogista. Monet muut julkkikset eivät edellytä vastaavia toimia ja niinpä täällä voi tavata esim. elokuvista tuttuja naamoja. Meitä tervehti erään Suomessakin näytettävän TV-sarjan päänäyttelijä.

Saaren omistaa Mustiquen yhtiö, jonka puolestaan omistavat harvat ja valitut huviloiden omistajat. Huviloita vuokrataan maksukykyisille turisteille ja kuulemma halvimmat huoneet ovat 1 000 usd/yö. Hintahaitarin yläpää oli luokkaa 150 000 usd/yö. Hinta karsii varmasti kävijöitä, mutta veneilijöille poijupaikka oli kohtuullisempi 75 usd/yö, mutta samalla hinnalla sai olla 2 lisäyötä halutessaan. Me luonnollisesti otimme lisäyöt, jolloin saimme saaren halvimman yöpymishinnan. Poijuja on saarella noin 30 kpl ja ne olivat reissumme toistaiseksi ylivoimaisesti laadukkaimmat – kunnon paksua kettinkiä tukevaan poijupainoon ja happoterästä ainakin päällimmäiset osat. Poijut ovat saaren suojaisimmassa lahdessa, mutta silti veneet heiluvat hieman. Plussaa myös siitä, että rannassa on dingy-laituri ja roskahuolto kuuluvat myös hintaan.

Tapasimme ensimmäisenä iltana täyden kuun rantakemuissa viiden nuoren britin porukan, jotka olivat tulleet tänne nimenomaan, koska Cate & Williskin lomailivat täällä. He eivät olleet uskoa meidän tulleen purjeveneellä Suomesta asti tänne, toisaalta meidän oli vaikea uskoa heidän maksaneen 10 yön lomasta täällä niin paljon. No, briteille kuninkaallisten matkiminen lienee vähän isompi juttu kuin suomalaisille Jenni Haukion ja Sauli Niinistön fanitus. Täällä on jonkun verran jenkkejä, mutta pääosin vieraat ovat Euroopasta.

Seuraavana päivänä päätimme katsoa rantaa hieman tarkemmin ja lähdimme snorklailemaan. Ranta tarjosikin erinomaisia mahdollisuuksia bongata hyvinkin eksoottisia kaloja ja muita mereneläviä. Saaren vesillä on runsaasti korallia ja niinpä snorklaus on hyvin viihdyttävää. Erikoisimpina yksilöinä jäi mieleen ”kameleonttikala” (vaihtoi väriä kun meni hiekassa, kivien vieressä ja korallin tuntumassa) sekä ”paisekala”, jolla näytti olevan paljon paiseita tai luomia. Merisiilejä oli myös eri väreissä ja nähtiinpä merikäärmekin.

Lauantaina iltapäivällä lahdelle tuli ankkuriin myös jonkun hieman prameampi moottorialus. Yllättäen alukselta tuli kovin nuorta porukkaa lasillisille rantabaariin viereiseen pöytään. Englantia puhuivat, eli nyt ei törmätty tyypilliseen tapaamme suomalaisiin. Muutoin täällä ei ollut kuin jokunen matkapurjevene sekä useampi katamaraani, pääosin vuokraveneitä. On todella rauhallista ja kaikelaiset krääsäkauppiaat sun muut boatboyt puuttuvät kokonaan. Täällä saa käyskennellä biitsillä kaikessa rauhassa – tätä osaa arvostaa kun vertaa johonkin peruskanariaan. Voi myös kuvitella, että omaa rauhaa arvostavat meitä kuuluisammatkin. Ja täällä rantakuppilassa ei varmasti esiinny Frederik. Kantakuppilamme täällä, Basil's bar & restaurant, valittiin muuten vuonna 1987 maailman 10 parhaimman baarin joukkoon.

Saari ei ole suuren suuri ja se on aika nopeasti kävelty läpi. Monet talot ovat todella värikkäästi maalattuja. Ääripäätä edustavat muutamat upeat siirtomaatyylin huvilat. Paikallisten (yhtiön työntekijät) asunnot olivat myös laadukkaimmat Karibialla näkemämme – nämä olivat ihan kivitaloja eikä mitään epämääräisiä hökkeleitä. Silmiinpistävää oli myös siisteys - roskia ei maassa juuri näkynyt, mutta roskiksia oli tasaisesti kaduilla. Syy ja seuraus. Sama myös taitaa olla rikollisuuden kanssa, eli kun kaikilla on työtä ja suht hyvä tilanne yleisesti niin eipä saaren poliisiasemalla ole ruuhkaa. Olomme oli todella turvallinen eikä kumiveneen lukitseminenkaan tunnu olevan täällä tarpeen.

Saari on tosiaan kävelyyn oikein manio, vaikka pääosa porukasta ja käytännössä kaikki turistit menevätkin siirtymät golf-kärryillä. No, me kävelimme ja löysimme mm. hevostallin, monta tenniskenttää, kouluja, kirkon, jalkapallokentän ja lentokentänkin. Lentokenttä on toki aika pieni, mutta ehkä kaunein näkemämme. Pari saaren yhtiön konetta lennättää tänne porukkaa lähisaarien pääkentiltä, joskin kai tänne omallakin pikkukoneella voi tulla. Itse terminaalirakennus oli pieni ja verhoiltu bambulla. Kentällä oli jokusen maan lippu vedetty salkoon ilmeisesti vierailijoiden mukaan ja yllättäen oli myös Suomen lippu. Tuskin meidän takia, joten taitaa muitakin suomalaisia olla saarella.

Saaren porukka on todella ystävällistä ja höveliä – lähes kaikki tervehtivät ja käyttäytyvät hyvinkin kohteliaasti. Lauantai-illan kunniaksi menimme syömään erään saaren resortin rantaravintolaan. Saavuttaessa pyysimme hovimestarilta pöytää, mutta pian meitä palvelikin jo paikan pomo. Kun meillä ei ollut huonetta jonka piikkiin laittaa lasku niin ilmoitimme olevamme veneellä ja siihen pomo oikein hätkähti todeten ”oh, you are on a yacht”. Siinä illan aikana taisi koko henkilökunta käydä esittäytymässä ja kyselemässä veneen nimeä ja milloin mitäkin. Asiakaspalvelu olikin täällä aivan toista kuin muualla Karibialla nähty fleguilu. Toisaalta hinnatkin ovat selvästi korkeammat. No, eipä tänne taideta tulla nuukailemaan jos viikon loma maksaa halvimmillaankin yli kymppitonnin... Kuriositeettina mainittakoon kuitenkin, että rantaravintolassa on tiistaisin ”all you can eat lobster night” - valitettavasti missattiin tämä.

Sunnuntaina päätimme kävellä saaren toiselle puolelle kehutulle Macaroni-nimiselle uimarannalle snorklailemaan ja piknikille. Kunnollisen kartan puuttuessa eksyimme eri rannalle, Lagoonille, mutta tämäkin oli aika upea. Suojainen laguuni, hienoa hiekkarantaa ja ulompana korallia. Saarella on ripoteltu rannoille paljon pöytäryhmiä, joten piknik-mahdollisuudet ovat erinomaiset, vaikka grillit eivät olekaan sallittuja kuin mökkien omistajille. Myös paikalliset nauttivat sunnuntain kunniaksi piknikeistä. Välillä snorklailtiin ja sitten istuttiin, syötiin, vaihdettiin paikkaa ja taas veteen. Päivä meni mainiosti.

Todellisuus iski viikonloppuna toisessa muodossa kun kuulimme kamalasta tragediasta St Lucialla. Torstaina (jolloin olimme lähteneet St Lucian Soufrieresta) eräs vanhempi brittipariskunta ei ollut saanut jostain syystä uloskirjausta maasta ja olivat joutuneet jäämään Vieux Fortiin (noin 10 mailia Soufrierestä etelään) yöksi. Illalla heidän veneeseensä oli tullut aseistautunut joukko ryöstöretkelle. Nämä piraatit olivat sitten pahoinpidelleet miehen 60-vuotiasta vaimoa ja mies oli yrittänyt puolustaa vaimoaan, jolloin hänet oli ammuttu. Mies kuoli ja vaimo selvisi sairaalakäynnillä. Poliisi saatiin jossain välissä paikalle ja takaa-ajossa kuoli yksi hyökkääjistä, joskin pari muuta epäiltyä saatiin kiinni.

Täällä on monia turvattomaksi mainittuja satamia ja olemme pyrkineet välttämään niitä. Myös Vieux Fort oli tämmöinen, joskin varoitukset liittyivät lähinnä veneisiin murtautumisiin veneiden ollessa tyhjinä. Niin tai näin, täällä turvallisuus ei ole itsestäänselvyys ja ihmishenki ei ole arvokas. Kaikkein käsittämättömin seikka oli St Lucian turismista vastaavan ministerin lausunto, jossa hän viittasi tähän tragediaan vain ”valitettavana tapauksena” (unfortunate incident). Surullisinta on se, että paikka tiedetään hieman turvattomaksi, mutta paikalliset viranomaiset eivät ole tehneet asialle mitään. Ilmeisesti paikalliset (poliitikot) eivät ymmärrä asian vakavuutta, vaikka maa elää turismilla. No, purjehduspiireissä asiasta on kiivas keskustelu ja saa nähdä millaisiin toimiin purjehdusväki täällä ryhtyy. Kyseinen satama jää luonnollisesti meiltä ja toivottavasti muiltakin veneilijöiltä nyt väliin.

Kun tässä paasataan niin kerrotaan vielä yksi ärsyttävä seikka: Suomessa ja erityisesti Ruotsissa näkee aika usein veneissä merirosvolippuja.. Joskus lippu on lasten takia, toisinaan vain huviksi tai vitsinä. Kuitenkin Somalian vesien lisäksi merirosvous on ihan arkipäivää myös muualla. Esimerkiksi Venezuelan rannikko on nykyään todella vaarallista aluetta huviveneilijöille. Purjehtijoiden kimppuun hyökätään kaukaakin nopeilla moottoriveneillä ja hyvällä tuurilla vene tyhjennetään kaikesta etäisestikin kelvollisesta ja miehistö pahoinpidellään. Huonolla tuurilla miehistöä tapetaan. No, nämä nykyajan merirosvot eivät taida käyttää merirosvolippua, mutta toiminta on ihan sitä itseään. Ja sitten jotkut pitävät vitsinä merirosvolippuja. Pahus, menisivät tuonne näyttämään oikeille piraateille lippujaan ja katsotaan hyytyisikö hymy. Nojoo, paasaus ohi.

Kolme päivää siis vietettiin täällä Mustiquella oikein mukavasti ja pidempäänkin olisi viihtynyt. Jos sopiva tuuli saadaan niin tullaan vielä paluumatkalla Tobago Caysista tänne. Mustique pääseekin Calimeran suosittelemien saarten harvalukuiseen joukkoon (Guernsey, Porto Santo, Carriacou ja Mustique). Monelta tämä saari jää väliin juuri hieman itäisen sijainnin vuoksi, jolloin saapuminen edellyttää vallitsevilla itäisillä tuulilla luovimista. Ja toisaalta Tobago Cays voi olla monelle jo ”se juttu”.

Soufriere ja Bequia

Teimme St Lucian Rodney baysta lähtöä pari päivää ja lopulta pääsimme keskiviikkona liikkeelle. Kävimme kirjautumassa jo silloin ulos maasta (24h aikaa poistua maasta), vaikka menimmekin vain Soufriereen. Koska uloskirjaus oli jo tehty niin pääsisimme seuraavana aamulla lähtemään aikaisin jatkamaan matkaa. Uloskirjattuna saimme myös sataman tankkausasemalta polttoaineet verovapaana. Säästö se on pienikin.

Olimme vaihtaneet ison genuamme vanhaan paikattuun pikkugenuaan ja kokeilimme sitä nyt matkalla Soufriereen. Purje oli sopiva näihin tuuliin ja Calimera liikkui sillä hyvin – 5-7 solmua. Tämmöinen helppo gubbsegling onkin meidän mieleen. No, pian tulimme Soufrieren lahdelle ja katsoimme poijupaikkoja. Ensimmäisessä lahdessa näytti olevan täyttä, joskin yksi boatboy tuli tarjoamaan yhtä poijua huonolla ja keikkuvalla paikalla. Emme innostuneet ja halusimme katsoa muita vaihtoehtoja. Boatboy ei oikein pitänyt tästä ja jäi viereen huutelemaan ja lopulta seuraamaan.

Ensimmäisessä lahdessa ei ollut muita vapaita poijuja, joten ajattelimme katsoa seuraavan lahden Pitonien välissä. Boatboy kertoi, että siellä ei ole vapaita poijuja. Olemme jo oppineet suhtautumaan tietyllä varauksella boatboysien puheisiin (heille kun oma tulo, keikka ja rahastuksen maksimointi on yleensä se juttu) ja päätimme tsekata tilanteen. Menimme lahdelle ja sielläkin vaikutti olevan täyttä. No, sielläkin oli oma boatboy (tai tässä tapauksessa ehkä boatgranpa), joka ilmoitti että haluaisi saada kunniatehtävän ottaa köytemme (ja laittaa poijuun). Tämä veijari ei jäänyt viereemme haastelemaan vaan meni edeltä ja opasti meidät piilossa olleelle poijulle. Niinpä olimme poijussa suojaisessa paikassa Pitonien välissä. Ostimme mukavalta boatboylta joitain hedelmiä samalla.

Poijupaikkamme vieressä oli ilmeisen hyvä sukellus/snorklauspaikka, mutta emme jaksaneet lähteä hämärtyvässä illassa tutkimaan sitä. Sen sijaan rannalla näkyi hyvin elukoita kulkemassa vapaana. Oli lehmää ja vuohia. Pitonit nousivat vieressä ja välillä tuuli pakkautui niiden välistä voimakkaasti alas ja puuskat huomasi veneessä. Pitonit ovat St Lucian selkeimpiä maamerkkejä, jotka näkyvät kauas. Lähempää ne voi löytää mm. Piton-oluesta sekä St Lucian lipusta. Iso ja Pieni Piton ovat molemmat noin 700m korkeita, mutta ankkuripaikalla niiden korkeutta oli vaikea hahmottaa.

Illalla tuli vielä Marine parkin ranger keräämään poijumaksua. Kysyimme samalla saako lahdelle ankkuroitua, jos poijuja ei olisikaan vapaana. Ranger kertoi sen onnistuvan, joskin silloin pitää olla lähempänä toista reunaa. Tätäkään ensimmäinen boatboy ei kertonut vaan väitti ankkuroitumisen olevan kiellettyä... Poijumaksu saattaa mennä ankkuroituneiltakin, mutta tämä ei ollut suuri (40ECD). Tällä rahalla sitten suojellaan aluetta ja hoidetaan sitä, eli hyvään tarkoitukseen menee. Rangerit ovat olleet todella asiallisia ja auttaneet kaikissa asioissa. Ellei tiedä minne ankkuroitua niin kanavalla 16 karjuu rangeria niin tulevat näyttämään.

Aamulla kello herätti klo 6 ja pian olimmekin liikkeellä. Ei muuta kuin genua taas auki ja kohti St Vincentiä. Aluksi matka eteni vähän nihkeästi vastaisen virran vuoksi, mutta lähempänä St Vincentin saarta virta kääntyi myötäiseksi ja vauhti nousi. Olimme Wallilaboun kohdalla jo puoli kahdelta, joten päätimme jatkaa Bequaille alkuperäissuunnitelman mukaan. St Vincentin monet muut paikat ovat aika huonossa maineessa turvallisuuden suhteen, joten olemme tarkoituksella vältelleet niitä. Wallilabou puolestaan on tuttu Pirates of the Caribbean -elokuvista (Tortugana) ja siellä pitäisi olla suht turvallista. 

Olimme Bequiassa puoli viideltä ankkuri pohjassa. Emme jaksaneet laittaa illalla kumivenettä vesille, joten sisäänkirjaus odotti seuraavaa aamua. Huomasimme lähellä taas erään suomalaisveneen – niitä tuntuu riittävän. Omistajakin selvisi pian kun Olli tuli tervehtimään meitä. Olimme nähneet hänet viimeksi Grenadassa kuukausi sitten, mutta silloin hän oli ollut ulkona ankkurissa emmekä tietenkään nähneet venettä. Höpistiin siinä tovi ja kerrottiin kiireettömistä suunnitelmistamme. Vaikutti siltä, että Fågel Blån ja Calimeran tiet eivät toviin risteäisi, mutta kukapa näistä tietää.

Seuraavana aamuna laitettiin kumivene vesille ja mentiin suorittamaan muodollisuudet. Tällä kertaa maksut olivat paljon pienemmät kuin viime visiitillä. Jännä juttu. No, olimme nyt virallisesti St Vincentillä. Joku tiukkapipoisempi olisi kirjautunut ulos St Lucialta vasta lähtiessä Soufrieressä ja rientänyt heti saavuttua Bequaille kirjautumaan sisään, mutta helpommin tämä käy näin ja virkailijoidenkin mielestä ihan ok. Jotkut varmaan eivät edes jaksa välittää kirjautumisista kun ei näillä poiju- tai ankkuripaikoilla kukaan mitään lippulappuja saati passeja kysele. Nyt ei tarvi tätäkään miettiä hetkeen kun olemme St Vincentillä jonkin aikaa seuraavien saarien kuuluessa maahan.

Kiersimme Port Elizabethin kojuja ja ostimme paikallisia hedelmiä. Avokadoakin tuli, eli lähipäivinä on tiedossa avokadopastaa. Bequialta löytyy Karibialle tyypilliseen tapaan vähän heikonlaisesti kaupoista tavaraa, ainoat lihat olivat pakasteita ja säädyllisiä pihvejä ei ollut, joten tyydyttiin kanafileisiin ja jauhelihaan. Kierroksella löydettiin veneiden pienoismallipajoja sekä purjemaakareita ja hienoisena yllätyksenä myös pieni venetarvikeliike...

Bequian lahdella oli taas runsaasti veneitä, tällä kertaa ruotsalaisten kohtuullinen edustus (4 venettä) oli silmiinpistävä. Lisäksi rannassa ollut moottorivene erottui massasta – näytti Wallylta, mutta kyljessä lukikin Van Dutch. Lahdella oli pari risteilijää ankkurissa ja turisteja pyörikin rantaraitilla paljon. Taas havaittiin paljon ruotsalaisia perinteisten jenkkien lisäksi. Aurinko paistoi, krääsä teki kauppaansa ja lounasravintoloissa oli väkeä. Tyypillinen päivä Bequialla.

Perhe on pahin

Vierailevana bloggaajana Hannan sisko Lotta.

2 ½ päivän ja noin 10 000 km:n matkustamisen jälkeen saavuimme Niklaksen iloksi 4 sukulaisnaisen voimin Hannaa (ja tietenkin myös Niklasta) tervehtimään St. Lucian saarelle, jossa lomailemme viikon, minkä jälkeen matka jatkuu Miamin rannoille. Majoitumme itse Rodney Bayssa hotellissa, vaikka aluksi Jenni uhkailikin yöpyvänsä Calimerassa (myöhemmin tuli tosin sekin koettua, ettei Jenni kovin merikelpoinen ole, ainakaan Atlantin aalloissa :D).

Lentomatkasta toivuttuamme (matka oli pitkä ja ilmakuoppainen) sovimme tapaamisen Soufrieren kaupunkiin, jonne hurja automatka noita pieniä serpentiiniteitä pitkin kesti parisen tuntia, vaikka linnuntietä matka ei ollut kovin pitkä. Vuoristoinen maasto sekä joulun alla riehunut myrsky oli aiheuttanut mm. muutaman sillan ja teiden sortumista, joten eteneminen oli jokseenkin hitaanpuoleista. Onneksi kuski ajoi rauhallisesti ja maltillisesti, joten verenpaineet eivät kovin korkealle päässeet nousemaan, toisin kuin monissa muissa etelän maissa.

Saavuttuamme sovittuun tapaamispaikkaan saimme tekstiviestin: ”Katsokaa merelle ;)” ja sieltähän se lähes paikallisten väriseksi ruskettunut sisko näkyi boat taxilta heiluttelevan! :) Iloisen jälleennäkemisen ja lähiseudun turistikierroksen jälkeen mekin kalpeat maakravut kipusimme venetaxiin ja matkasimme Niklaksen (joka ei ollut ehtinyt alta pois viereiselle saarelle) iloksi kohti Calimeraa, jolla purjehdimme seuraavat kolmisen tuntia takaisin pohjoiseen Rodney Bayhin hotellin ”takapihalle”.

St. Lucia on monipuolisuutensa (hyviä hiekkarantoja, kaunista luontoa mutakylpylöineen sekä Piton-vuorineen, pieniä kyliä pastellisävyisine pikkuhökkeleineen, eksootttisia hedelmiä...) vuoksi hyvä matkakohde meidänlaisille aktiviteeteista pitäville turisteille. St. Lucia ei myöskään ollut (vielä kenties) niin turistien valloittama kuin pohjoinen naapuri Martinique (joka kuhisi ranskalaisia turisteja). Tulihan rannallakin aikaa vietettyä, mutta kovasta yrityksestä huolimatta vaaleat ihomme erottuvat silmiinpistävästi täällä Marinassa näiden karskien merenkävijöiden auringon kärvistämistä ihoista!

Vaikka paikallisten elämänasenne näyttäisi olevan varsin leppoisa ja he tuntuvat ottavat elämän hyvinkin rennosti, tuntuu aika täällä jotenkin kummasti rientävän paljon nopeammin kuin koti-Suomessa. Valitettavati siis vierailumme saarella ja Hannan & Niklaksen riemuna lähenee loppuaan. Mieleenpainuvimpia muistoja tältä reissulta on ehdottomasti paikallisten kadehdittavan rento elämänasenne, kookospohjaiset drinkit, kovat, mutta kovin lyhyet sadekuurot (kuivana kautenakin täällä siis sataa usein), luonto sekä päivän purjehdusreissu Martiniquelle ja takaisin (saarten välinen pikalautta oli rikki, joten vuokrasimme veneen sekä miehistön, sillä Calimera on liian pieni ja hidas ehtiäkseen päivässä Martiniquelle ja takaisin) ja tulipahan sekin sitten (tosin hieman kantapään kautta) todettua, ettei meidän nelihenkinen porukkamme kovin merikelpoinen ole, joten jätetään purjehdus siihen paremmin luonnistuville! Nostan kyllä hattua kaikille merenkulkijoille, jotka eivät tuolla aalloissa ”kaloja ruoki”! Suuri kiitos myös Hannalle ja Niklakselle pienestä cruisesta, brunssista, skumpista ja seurasta! :)

Lotta syö paikallisia hedelmiä

Mutakylpijöitä

Käryä

Ryhmäkuva Soufrieressa

Kohti Rodney bayta

Patikka reissulla Pigeon islandille

Pigeon islandilta kohti Rodney bayta

St Lucia

St Lucia

St Lucia

Rantautuminen Martiniquen risteilyltä

St Lucialla korjaustöissä

Tulimme St Lucialle tapaamaan Hannan siskoja, äitiä ja tätiä. Tätä varten tulimme ensin Carriacoulta (Grenada) Bequialle (St Vincent) yhdeksi yöksi. St Vincentillä oli yllättävän kovat maahantulo- ja lähtömaksut, vaikka olimme vain yhden yön maassa. Bequialla havaitsin, että perämoottori ylikuumeni matkalla ankkurista rantaan. Syykin selvisi: jostain syystä moottori ei saa jäähdytysvettä. No, tämän voisi toivottavasti korjata helposti myöhemmin. Perämoottorissa on ollut vikoja vähän väliä, mutta nyt oli sentään uusi vika. Bequialta jatkoimme seuraavana aamuna aikaisin St Vincentin pääsaaren ohi St Lucian Soufriereen.

Keli oli taas suhteellisen pomppuinen ja vettä tuli taivaalta sekä aaltojen tuomana. Calimera sukelteli aaltoihin sprayhoodia myöten ja sitloodakin sai perusteellisen suolavesihuuhtelun. Onneksi tuuli tuli sen verran sivusta, että genua veti, sillä olisi ollut varsin toivotonta edetä näihin aaltoihin ja tuuliin suoraan vastaan. Soufrieressä oli tarjolla poijuja ja yhteen sellaiseen menimmekin, sillä ankkurivinssi ei jostain syystä toiminut lainkaan. Soufrieressä havaitsimme myös, että painevesipumppukaan ei toiminut. Veneeseen oli tullut sisään vettä ja purjehtiessamme oli vene ollut niin kallellaan, että pilssivesi oli ilmeisesti päässyt hölskymään painevesipumppuun, joka oli saanut sähköhäiriön tästä. Lopputulos oli siis se, että makeaa vettä ei tullut tankista, ankkuria ei voinut käyttää kuin käsin ja veneen sisällä on jonkin verran vettä. Tekemistä taas muutamaksi päiväksi.

Aloitimme tyhjentämällä veneen vedestä. Ilmeisesti jostain ankkuriboksista pääsee vettä sisään, joten se pitää tutkia ja tilkitä mahdollisimman pian. Muuten homma olisi ollut helppo, mutta vesihän ei ollut kokonaan pilssissä vaan keulahytin eri lokeroiden pohjalla, josta vesi ei valu suoraan pilssiin. Työ vaati siis ämpäriä, pientä äyskäriä sekä pesusientä. No, pienen äherryksen jälkeen saimme veneen kuivattua myös sisältä ja tuuletettua. Tämä oli tärkein tehtävä tässä vaiheessa. Muut ongelmat korjaisimme Rodney bayn satamassa.

Soufrieressa poijuja oli ainakin kahta eri laatua: punaiset ”viralliset” poijut sekä valkoiset yksityispoijut. Otimme punaisen poijun, koska toivoimme sen olevan luotettavampi. Hintaa tuli 40ECD/yö, eli noin 10€. Jostain syystä ensimmäistä yötä ei tarvinut maksaa. Olimme illalla katsomassa veneen sisällä leffaa kun alkoi kuulua outoa pauketta. Menimme kannelle ja kas – vieressä oli ilotulitus. Komea valoshow olikin, ilmeisesti jollain oli juhlat ja isompi huvialus (laiva) tööttäili vielä ilotulituksen lopuksi.

Hannan sukulaiset olivat saapuneet jo edellisenä päivänä saarelle, joten sovimme heidän tulevan Soufriereen, johon he voisivat Hannan kanssa tutustua aamupäivällä ja iltapäivällä siirtyisimme yhdessä Calimeralla Rodney bayhin. Näin tehtiin ja iltapäivän päätteeksi olimme Rodney bayn suojaisessa laguunissa poijussa kun satamassa ei ollut vapaita paikkoja. Poijupaikka oli kuitenkin varsin hyvä ja siitä oli lyhyt matka ostoskeskukseen ja ravintoloihin.

Seuraavana aamuna soudimme aikaisin satamakonttorille selvittämään satamapaikkaa ja saimme kuulla kuinka satama on täysi eikä ole tietoa tyhjistä paikoista, mutta olisimme jossain jonossa. No, aikamme siinä keskustelimme taktiikasta kun konttoriin tuli tieto vapautuneesta paikasta, joka annettiin meille. Hauskasti paikka oli juuri samasta laiturista missä s/y Katariina ja s/y Aida olivat jo. Seuraavaksi meitä neuvottiin menemään nopeasti paikalle, ettei kukaan muu vie paikkaa – jonkinlainen jonotus oli olemassa, mutta ei sitten kuitenkaan! Uskomatonta.

No, päätimme niin, että Nikke soutaa veneelle ja tuo Calimeran laituriin Hannan varmistaessa laiturilla paikkaa meille. Tämä osoittautui hyväksi ratkaisuksi, sillä paikalle oli tulossa jo toinen vene. Tämä johtui siitä, että sataman laituriväki ei tiennyt paikkaa luvatuksi jo meille toimistolla vaan olivat antaneet sen toiselle veneelle. Pienen kädenväännön ja soittelun jälkeen saimme pitää paikan ja toinen vene sai etsiä muun paikan. Calimera saatiin mukavasti päätypaikalle ja olimme pitkästä aikaa taas laiturissa ja oikeassa satamassa maasähkön, veden ja muiden palveluiden luona.

Rodney bayn satama on suojainen ja toimii parin ARC-kisan maalina tai lähtönä ja nytkin monella veneellä oli ARC-lippu mastossa. Satama oli täynnä pääosin siksi, että ARC World oli lähdössä seuraavana lauantaina ja osa Atlantin ylittäneistäkin ARC-veneistä oli jäänyt satamaan pidemmäksi aikaa. Yllättävää oli se, että satamassa oli suht runsaasti suomalaisia: Katariinan ja Aidan lisäksi oli Eclipse (Swan 46) sekä pari muutakin sekä lisäksi ainakin yksi suomalaisvene oli viereisellä telakalla ylhäällä. Suomalaisedustus kasvoi viikonloppuna entisestään kun paikalle tuli sekä Defyr että Ironside – meitä oli siis 8 suomalaisvenettä!

Rannalla kävellessä meille tuli juttelemaan vielä suomalainen Simo, joka oli tunnistanut meidän puhuvan suomea – hän oli kovin yllättynyt kuullessaan suomea! Simo oli juuri kipparoinut veneen Martiniquelta tänne ja hän on tuolla St Lucian pohjoispuolen saarella töissä. Sovittiin otettavaksi yhteyttä kun menemme myöhemmin Martiniquelle. Ei täällä kyllä suomalainen oloaan yksinäiseksi tunne, mutta ruotsalaisia on satamassa vain yksi. Norjalaisia on sentään pari veneellistä.

Aloitimme korjaustyöt painevesipumpusta. Kävi ilmi, että se sai hyvin virtaa, mutta jokin sisäinen sähköhäiriö oli saanut sen rikki, joten korjaus olisi vaikeampi. Onneksi satamassa oli venetarvikeliike, josta löytyi uusi pumppu tilalle. Vahingosta viisaampana valitsin uuden pumpun asennuspaikan paremmin, jolloin se ei ole enää samalla tavalla altis pilssivedelle. Uusi pumppu toimii hyvin ja bonuksena se on myös vanhaa pumppua selvästi hiljaisempi. Hyvä!

Seuraavana lähdimme tutkimaan perämoottoria. Kone kävi, mutta jäähdytysvettä ei tullut. Ensimmäinen arvaus oli tukos jäähdytysvesikierrossa, mutta mitään tukosta ei ollut. Seuraavaksi (ja huomattavasti epätodennäköisempi) mietimme siipipyörän rikkoutumista. Moottoria on käytetty nyt uudesta ehkä vain noin 20h, eli siipipyörän pitäisi olla kunnossa, mutta päätin silti katsoa. Tätä varten perämoottorin perä piti avata kokonaan sekä tyhjentää vaihteistoöljyt. Ja kas – siipipyörän kaikki siivet olivat poikki. Varasiipipyöriä meillä on Volvoon vaikka kuinka, mutta Johnssoniin ei tietenkään ollut. Venetarvikeliike oli kiinni, joten työt jatkuisi vasta seuraavana päivänä.

Seuraavana aamuna kävin venetarvikeliikkeessä kyselemässä uutta siipipyörää ja yksi sellainen olikin hyllyssä. Seuraavaksi oli moottorin kasaaminen ja se olikin haasteellinen homma. Onneksi tässä meitä auttoi paikallinen Vincent, joka kiertää laiturilla myyden erilaisia veneen huoltopalveluita ja samalla auttaa veneilijöitä. No, moottori saatiin kasaan ja öljyjen lisäämisen jälkeen moottori toimi taas hyvin ja jäähdytysvesi kiersi. Toimiva perämoottori on olennainen ankkuripaikoilla, jo ihan turvallisuuden takia.

Iltapäivällä otin ankkurivinssin työn alle. Kannen kytkimillä vinssi ei toiminut, mutta solenoidista johdolla kokeilemalla vinssi kyllä toimi, joten vika on vain kytkimissä tai johdoissa. Tarkistin johtoja ja yllätys oli suuri kun ankkuriboksissa olevat johtoliitokset olivat vihreän töhkön ympäröimät – johtoliitoksia ei oltu suojattu mitenkään ja ankkuriboksiin tietenkin pääsi hyvin sekä makeaa että suolavettä, joten oli vain ajan kysymys koska kytkentä menee rikki. Nyt hapettuminen oli edennyt niin pitkälle, että toinen johto oli vain katkennut. Että tämmöistä laatutyötä suomalaiselta (vene)sähköasentajalta.

Kuorin johdon auki, laitoin uudet liitokset ja suojasin ne ja kas – ankkurivinssi toimi taas hyvin. Toimiva ankkurivinssi on myös jokseenkin kriittinen varuste meille kun pidämme ankkuroitumisesta. Manuaalisesti homma vaikeutuu ja kynnys ankkuroitumiseen kasvaa. Seuraavaksi tutkin ankkuriboksia ja s/y Katariinan Ilkan kanssa keskusteltua tulin siihen tulokseen, että vuoraan kannen ja kyljen välin sikafleksillä. Nähtävästi ongelma oli kuitenkin silmältä piilossa ankkuriboksin takaosan yläreunoissa olevissa ”johtoläpivienneissä”, jotka olivat ilmeisesti hieman reilut ja siten jättivät tilaa myös vedelle. Tuubillinen sikafleksiä meni, mutta toivottavasti se tukki vuodon. Tämä tulee testattua pian...

Samalla uusin babystaagin tiivistyksen ja tiivistin sivukannen yhden sauman, joka oli jostain syystä auennut aiemmin. Kiinnitin myös spinnupuomin kiinnikkeen uudelleen kanteen, joskin spinnupuomi on edelleen rikki kun korjaaja ei suostunut edes puhumaan asiasta tällä viikolla, ilmeisesti kiireisempää keikkaa kesken. No, se ehtii odottaa ja onhan meillä omin voiminkin korjattavaa ihan riittävästi. Tämä on tätä matkaveneilyä: veneen kunnostamista eksoottisissa paikoissa...

Rodney Bayn sataman pohjoispuolella on Gros Isletin kylä, jonne suunnistimme perjantaina. Kylä on muuten unelias, mutta kuulemma herää todella eloon perjantai-iltaisin ja näin oli: kadut oli suljettu liikenteeltä ja joka toinen kyläläinen oli pistänyt pystyyn kojun, josta myytiin milloin mitäkin ruokaa ja/tai juomaa. Ne kyläläiset jotka eivät olleet pistäneet omaa kojua pystyyn puolestaan hyödynsivät kojujen tarjontaa. Lisäksi risteyksissä oli kaiuttimet, joista raikasi musiikki todella kovaa. Paikalla oli niin paikallisia kuin turistejakin sekä aika paljon myös irtokoiria jotka toiveikkaina norkoilivat jokaisen ruokailijan lähellä. Ilta jäi aika nuoreksi meidän osalta kun osa porukastamme ei viihtynyt paikalla (taisi olla vähän liian paikallista menoa turisteillemme) ja lisäksi tunnelmaa latisti sade. Loppuillasta vettä tulikin oikein kunnolla, mutta tätä pääsimme todistamaan sataman ravintolan katetun terassin suojista.

S/y Katariinan Ilkka katsoi vahvan suomalaisedustuksen vaativan pieniä laituripitoja, jotka sovittiinkin sunnuntaille. Paikallisten juomien ja pienen purtavan ääreen kerääntyikin suomalaisia niin, että olisi voinut kuvitella olevansa Hangossa. No, tokkopa tammikuussa Hangossakaan laitureilla juuri viihdytä. Ainakaan t-paidassa ja shortseissa. Tästä eteenpäin porukka hajoaa ainakin hetkeksi kun Katariina lähtee pohjoiseen ja Calimera sekä ilmeisesti myös Aida etelään. Toisaalta etelästä voi löytyä mm. Homeless ja pohjoisesta puolestaan Zara ja Palomax, joten iloisia jälleennäkemisiäkin lienee luvassa. Panthera lähti vasta Kap Verdeltä, joten heillä kestää vielä hetki.

Seuraavaksi meillä on tarkoituksena kiertää vähän paremmin grenadiineja eli mm. Bequia, Mustique, Tobaco Cays, Mayreau jne sekä mahdollisesti myös uudestaan Carriacoulle, jonka kiireettömässä ilmapiirissä viihdyimme hyvin. Grenadan pääsaarelle tuskin enää palaamme. Sitten takaisin St Lucialle ja pohjoisemmille saarille. Kiirettä pitää!

Calimera Soufrieressa poijussa

Rodney Bay Marina

Wallilabou

Suomalaiset laiturikekkerit

Telakalla

Vuosi 2014 alkoi meillä siis siirtymällä telakalle. Olimme sopineet noston Carriacou marinen (http://www.carriacoumarine.com) kanssa torstaille klo 8.00 ja telakan laiturilla olikin meitä odottamassa henkilökuntaa. Täällä (kuten monessa muussakin paikassa Suomen ulkopuolella) veneet nostetaan lukkinostureilla ja vene ajetaankin ”uraan”, jonka reunoja nosturi voi ajaa. Ainoa yllätys oli se, että takastaagi piti löysätä – muuten se olisi ottanut kiinni nosturiin. Meillä menee kukonjalka biminin läpi ja virityksen purkaminen vaati hieman ihmettelyä, mutta onnistui lopulta ihan helposti.

Nostovaiheessa nosturin kuljettaja kyseli tarkkaan missä vetolaite on ja kun ei ollut sopivaa kuvaa esillä (ja nostopistetarrat olivat kyljissä jo haalistuneet niin, ettei niitä huomattu siinä vaiheessa) niin päätettiin sukeltamalla varmistaa, etteivät nostoliinat tule väärään kohtaan. Nopeasti selvisi, että kaikki oli ok ja vene saatiin nostettua. Plussaa telakalle siitä, että halusivat varmistaa asian eikä ilmassa ollut hätiköintiä tai Suomessa nosturikuskeille tyypillistä ”no niin, äkkiä nyt”-asennetta. Vene nousi mukavasti ylös ja yllättäen pohja ei ollut lainkaan niin huonossa kunnossa kuin oli pelätty. Pahimmassa kunnossa oli vesilinja sekä peräsimen ja kölin alaosa joihin on hankala ylettyä putsaamaan sukeltamalla.

Venetelakan kanssa oli sovittu pohjan pesusta ja he pesivätkin pohjan pieteetillä ja samalla kyljetkin saivat kunnon pesun ja vesilinjan parta katosi. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että kesken pesun peräsimen jostain välistä pakeni pieni rapu kun sen kotirauhaa näin törkeästi häirittiin. Vaikka emme tilanneetkaan pohjan hiomista niin telakan henkilökunta auttoi pohjan märkähiomisessa. Pesun ja hiomisen jälkeen vene siirrettiin pukeille kuivamaan. Tässä vaiheessa myös tuli lyhyt sadekuuro, joka myöhemmin paljastui koko telakka-ajan ainoaksi.

Olimme hankkineet maalit ja muut tarvikkeet jo aiemmin Grenadan pääsaarelta, joten saatoimme aloittaa työt heti kun pohja oli kuivanut. Olin jo aloittanut maalin sekoittamisen kun yksi telakan veijareista tuli katsomaan puuhaa ja katsoi tarpeelliseksi auttaa: tikulla sekoittamisen sijaan kannattaa isoissa purkeissa käyttää porakonetta, jossa on päässä vispilä. Maalipurkin kanteen tehdään reikä, josta vispilän akseli menee läpi ja sitten vain vispataan hetki. Nopeutti puuhaa ehkä parilla tunnilla...

Pohja tuli maalattua ja samalla Hanna putsasi kylkiä. Välillä joku telakan tyypeistä kävi juttelemassa mukavia, neuvomassa tai vain muuten vain laulamassa. Koko päivänä ei tullut enää vettä, joten maali pääsi kuivumaan hyvin. Hikisen päivän jälkeen palkitsi päästä suihkuun, vaikka lämmintä vettä ei tullutkaan. Telakan alueella on aiemmin ollut pieni hotelli, jonka nykyään jokseenkin rapistuneet huoneet ovat telakalla olijoiden käytössä. Illalla kävimme vielä telakan vieressä sijaitsevassa ravintolassa syömässä – ruoka oli ok ja tunnelma hyvin kansainvälinen. Myös uni tuli helposti pitkän päivän jälkeen.

Seuraavana aamuna pyysin telakan esimieheltä, että venetukia siirrettäisiin, jotta saisimme maalattua myös niiden alapuoliset kohdat. Tämä onnistui heti ja niinpä nekin maalattiin. Seuraavaksi siirryimme vahaukseen – molempien tehdessä samaa hommaa työ eteni nopeasti ja käytössä ollut teline auttoi toki myös paljon. Saimme vahauksen valmiiksi hyvissä ajoin ja odottelimme vain maalin lopullista asettumista, vaikka se tuntuikin jo kuivalta – näissä lämmöissä maali kuivaa aika nopeasti... Samalla kävin maksamassa laskun, joka oli verrattain huokea – täällä ei ainakaan huijattu purjehtijaa ja outoja lisämaksuja ei ollut.

Ennen meitä laskettiin viereinen ranskalaisvene, joka oli viettänyt telakalla 4 yötä. Tämän jälkeen oli meidän vuoro ja pian Calimera oli takaisin vesillä. Telakalla ollut brittipariskunta hämmästeli touhuamme ja kertoivat meillä ollaan nopein heidän näkemänsä veneen pohjan maalaus ja kylkien pesu- ja vahausoperaatio. No, saimme kaiken tehtyä, joten miksi sitä pidempää telakalla notkumaan. Ennen lähtöä ja lahdelle ankkuroitumista kävin vielä kirjautumassa telakalla olleessa tullipisteessä maasta ulos, joten pystyisimme seuraavana aamuna lähtemään suoraan St Vincentin Bequialle. Ankkuripaikkamme vieressä oli taas uusi suomalaisvene, Suvi 2, mutta emme enää jaksaneet lähteä tervehtimään heitä.

Voimme suositella Carriacou marinea lämpimästi myös muille – palvelu oli todella joustavaa, ilmapiiri oli mukava ja ystävällinen, hinnat läpinäkyvät ja edulliset. Telakalla on pieni kauppa, venetarvikeliike, kahvila, suihkut ja vessat, pyykinpesu, roskis, vaihtelevasti toimiva wlan sekä naapurissa asiallinen ravintola. Paikkaa on mitä ilmeisimmin parannettu viime vuosina ja se on jo suht viihtyisä ollakseen telakka. Ainoa miinus siitä, että sähköpistokkeita ei ollut montaa ja vesipistettäkään ei ollut suoraan veneen kohdalla. Meille näillä ei ollut niin merkitystä.

Tummat kyljet palavat täällä auringossa...

Uusi ja vanha pohjamaali

Telakalla oli myös vierailevia tähtiä

Nosto - pohja ei ollut lopulta kovinkaan huonossa jamassa

Telakka

Telakan toimisto, kauppa, tulli sekä kahvila

Hanna vahaa Calimeran kyljet kiiltäviksi

Reilut 30h nostosta Calimera pääsi takaisin veteen.

Pukeilla

Lisko, joita oli alueella useampia

Uusi vuosi Carriacoulla

Joulun jälkeen teimme huonolla menestyksellä parin päivän ajan lähtöä Grenadan Prickly Baysta ja viimein 30.12.2013 saimme aamulla nostettua ankkurin ja suuntasimme suoraan Carriacoulle. Samalla paljastui Karibian saarihyppelyn toinen puoli: osa matkasta on vastaiseen ja se tarkoittaa kuoppaista, hidasta ja erityisesti märkää kyytiä. No, pääsimme joten kuten luovimaan Carriacoulle ja valitsimme Tyrrel Bayn, jossa oli paitsi telakka niin myös suojainen ankkuripaikka – huviveneitä oli jopa enemmän kuin Prickly bayssa! Tyrrel Bayssa on nykyään myös mahdollisuus hoitaa kirjautumismuodollisuudet.

Saimme laskettua ankkurin vielä valoisaan aikaan ja hämärässä huomasimme läheisen ravintolan, jossa luki isolla free wifi – ravintolaan siis syömään. Kyseessä oli ”Lazy turtle”, joka oli vasta muutama kuukausi sitten vaihtanut omistajaa ja nyt sitä isännöi brittipariskunta. Siinä pizzoja syödessä kuultiin yllättäen naapuripöydästä puhuttavan suomea. No, pitihän siinä käydä tervehtimässä ja kas – kotimaan lisäksi nyt löytyi jo yhteinen sukunimikin! Pieni on maailma ja Karibia todellakin suomalaisten suosiossa nykyään.

Seuraavana aamuna kävimme ensitöiksi telakalla ja saimme sovittua meille erinomaisen aikataulun: uuden vuoden jälkeen arkena, eli torstaina, aamulla klo 8 nosto sekä pohjan ja kylkien pesu, lasku puolestaan seuraavana päivänä perjantaina klo 14. Tämä takasi meille riittävästi aikaa maalata pohja uudestaan sekä vahata kyljet minimoiden telakalla vietettävän ajan. Telakka oli pieni, mutta hyvin joustava ja siten erinomainen meille. Lisäksi täällä saimme tehdä työt itse ilman lisämaksua. Monet telakat perivät täällä paljon erilaisia lisiä: itse tehtävän työn lisä (n. 100€!), veneessä asumislisä, ympäristölisä, suihkumaksu jne sekä tietenkin vesi-, sähkö-, roskamaksut. Carriacoun telakalla ei roska- ja vesimaksun lisäksi tullut mitään ns. ylimääräisiä kuluja.

Lähdimme telakalta tyytyväisenä kiertämään lahtea kävellen ja havaitsimme, että kyseessä oli aika leppoisa ja kiireetön pikkukylä, jossa oli muutama pikkukauppa sekä useita kuppiloita. Etsimme jo iltaa (uuden vuoden aatto) varten ravintolaa ja eräs paikallinen ravintola vaikutti varsin lupaavalta – varsinkin, koska sen edessä oli laituri kumiveneille. Tyrrel bayhin on ilmeisen pitkään suunniteltu satamaa, joka on välillä ollut enemmän työn alla ja välillä vähemmän. Nyt se oli taas enemmän ja mahdollisesti tulevaisuudessa tämäkin saari tullee saamaan lisää vierailijoita.

Palasimme veneelle ja uidessa havaitsimme ankkurin olevan huolestuttavasti kiven vieressä. Päätimme nostaa sen heti ja vaihtaa parempaan paikkaan. Vaarana on se, että ankkuri jää tiukasti kiven väliin kiinni, jolloin sen nostaminen on todella vaikeaa ellei peräti mahdotonta ilman apuköyttä tai sukeltamista. No, nyt akkuri nousi hyvin ja vaihdoimme paikkaan, jossa ei ollut kiviä tai muuta ylimääräistä. Tarkistussukelluksella nähtiin ankkurin olevan hyvin pohjassa. Uinnin jälkeen kannella kuivatellessa havaitsimme lähellä veneen, jossa oli Suomen lippu – ei muuta kuin kumiveneellä tarkistamaan asiaa tarkemmin.

Kyseessä oli Defyr, joka ylitti Atlantin ARC:issa ja vieläpä hyvällä menestyksellä. He olivat tulleet yön yli pohjoisempaa ja niinpä tutustuimmekin miehistöön sitä mukaa kun he heräilivät ja nousivat kannelle. Myöhemmin illalla kävi ilmi, että tässä miehistössä ei ollut meille kaimoja, mutta kapteenin vanha lukion rinnakkaisluokkalainen kylläkin. Maapallo se vain pienenee...

Illalla menimme suunnitellusti aluksi syömään paikallisten pitämään ravintolaan varsin asialliset eväät (grillattua hummeria) mutta valitettavasti mainostettua live musiikkia ei näkynyt eikä kuulunut, joten sen jälkeen jatkoimme kävellen pitkin rantaa. Ilotulituksia ei täällä pidetty muutamaa vanhentunutta hätärakettia lukuunottamatta, mutta jokunen nuotio oli rannalla. Huvittavin kuppila oli rannalle tehty ”pop-up” baari, joka päivällä näytti hyvin epäilyttävältä vajan ja lautakasan välimuodolta, mutta pimeässä se oli varsin tunnelmallisesti valaistu ulkoilmakuppila. Välillä näimme Defyrin miehistöä, joka oli tullut rannalle seuraamaan paikallisia seremonioita. Palasimme ulkoilmakuppilaan seuraamaan vuodenvaihtumista ja kuinka ollakaan törmäsimme edellisenä iltana tavattuihin suomalaisiin. Tarinaa riitti ja hauskaa oli.

Uudenvuoden aaton juhliminen oli paikallisten osalta aika maltillista, mutta seuraavana päivänä oli juhlakulkuetta ja muuta liikkeellä ja lisäksi jatkuvasti toivotetaan hyvää uutta vuotta tutuille ja tuntemattomille (huom. vielä yli viikkoa myöhemminkin). Ehdottomasti erilainen ja lämpimin uusi vuosi meille. Täällä ei ollut samaa örvellystä kuin Suomessa, poliisi ei ollut erityisen työllistetty ja muutenkin meno oli rauhallista, vaikka ilmassa oli juhlatunnelmaa.

Hanna rannalla

Kokko rannalla

Eväät aattona paikallisessa ravintolassa

Korallia rannalla

Happy new year!

Happy new year to all our readers!

Hyvää uutta vuotta Grenadan Carriacoulta!