Martinique/Le Marin

Vihdoin torstaina pääsimme lähtemään St Lucialta ja suuntasimme kohti Le Marinia, tai tarkemmin sitä ennen olevaa Sainte-Annen lahtea. Tällä kertaa tuuli ja aallot olivat ennusteiden mukaiset, joten pääsimme purjeilla toivottuun suuntaan. Matkaa ei ollut kuin reilut 20nm, joten olimme pian lahdella. Lähempänä rantaa oli sikinsokin kalamerkkejä, ilmeisesti hummerimertoja varten. No, näitä piti tietenkin väistää.

Sainte-Annen lahtea ei voinut olla huomaamatta: purjeveneitä oli yli sata ankkurissa ympäri lahtea. Me menimme suht lähelle jollalaituria ja ankkuroiduttiin n. 4 metriin hiekkapohjaan. Emme jaksaneet lähteä enää kylille vaan jäätiin illaksi veneelle. Tällä kertaa olimme hankkineet naudanlihaa fileenä hieman isomman palan, jonka ympärille laitoimme aiemmin hankittu yrttimarinaadi. Tämä osoittautui erinomaiseksi.

Toinen paikallinen erikoisuus oli maissitähkät, jotka keitimme kookosmaidossa. Lisäksi annokseemme kuului lähiaineksista koottu salaatti sekä Espanjasta asti tuotu rose-viini. Katoimme pöydän ulos ja parin kynttilän valossa juhlistimme saapumistamme takaisin EU-alueelle ja Ranskaan. Täällä kuuluu todella moni radiokanava, luonnollisesti ranskaksi.

Seuraavana päivänä päätimme kaivaa polkupyörät esiin ja lähdimme kumiveneellä rantaan. Sainte-Annen kylä vaikutti lupaavalta ja sitten lähdimmekin pyöräilemään kohti Le Marinin kaupunkia ja satamaa - meidän pitää täälläkin kirjautua maahan sisään, vaikka leimoja ei passiin saakaan. Matkalla oli monta hämmentävää asiaa: oikeanpuoleinen liikenne, pyörätiet, katuvalot, ei kerjäläisiä eikä hökkeleitä jne. Viimeksi olemme olleet "sivistyksen" parissa 3kk sitten Kanarialla! Le Mariniin oli noin 6km matka, mutta helteessä tuntui kuin ajaisimme tour de Martiniquea.

Le Marin kuitenkin viimein tuli eteemme ja suuntasimme satamaan. Satamassa on runsaasti erilaisia venetarvikeliikkeitä, ravintoloita ja muita palveluita. Itse satamassa on noin 600 venepaikkaa ja ympärillä on ankkurissa myös runsaasti veneitä. Sisäänkirjaus hoitui sataman toimistossa: ensin tietokoneella täytetään lomake, se tulostetaan ja annetaan toimistovirkailijalle, joka leimaa sen. Ja se oli siinä. Toimisto peri tästä 5eur maksun, mutta ei ollut kummoista byrokratiaa ja moninkertaisia loppulappuja. Hieman outoa oli se, ettei kukaan edes katsonut passejamme. Näin toimii EUn rajavalvonta täällä lännessä.

Kävimme satamassa lounaalla (Gourmet Kebab!), jonka jälkeen kiertelimme alueen liikkeitä ja olo oli kuin Ranskassa. Saaren ilmapiiri ja koko olemus on selvästi erilainen kuin aiemmilla itsenäisillä saarilla. Täältä mm. puuttuu kaikki kylkeen liimautuvat kauppiaat ja kerjääjät,meno on muutenkin länsimainen ja olo onkin aika turvallinen. Ranska ja ilmeisesti EUkin pumppaa tänne rahaa ja se näkyy, vaikkei tämä mikään Riviera olekaan.

Luonnollisesti löysimme taas yhden suomalaisen. Kävi ilmi, että kyseessä oli aiemmin pikaisesti Rodney bayssa tavatun Simon isä. Pienet on Martiniquen suomalaispiirit. Vaihdeltiin kuulumiset ja sitten olikin kiire kauppaan. Täältä löytyy sataman vierestä yksi isompi marketti, mutta sen hyllyt olivat yllättävän tyhjät. Suht lähellä on kuitenkin Leader Pricen iso kauppa sekä tietenkin Carrefour.

Menimme lähempänä olleeseen Leader Priceen, josta ostimme tietenkin juustoja, patonkeja ja croissantteja, mutta myös naudanlihapihvit, vihanneksia, juotavaa jne. Reput olikin sitten täynnä, mutta ostokset eivät suuria maksaneet. Täällä onkin elintarvikkeet selvästi halvempia kuin aiemmilla saarilla. Kivaa myös, että voi maksaa euroilla.

Ulkona alkoi hämärtää kun lähdimme kohti kotia. Paluumatka tuntui paljon lyhyemmältä ja pääsimme hyvin takaisin veneelle. Polkupyörät osoittivat taas hyödyllisyytensä. Illalliseksi oli tällä kertaa tournedos St Lucialta löydetyn yrttileipäjuuston kera sekä tietenkin patonkia ja juustoja. Ilta meni mukavasti veneellä, mutta seuraavaksi olisi tarkoitus tutkia paikallista illallistarjontaa.

Martinique vaikuttaa toistaiseksi oikein mukavalta paikalta, jossa voisi viihtyä pidempäänkin. Ranskalaisille tämä lienee kuin Ahvenanmaa meille. Täällä näkyykin paljon ranskalaisia turisteja - niin veneellä kuin ilmankin.

Paluu St Lucialle

Lähdimme Union islandin Cliftonista tiistaina tarkoituksena mennä joko Canouanille tai aina Bequaille asti. Tuuli saattoi olla piirun heikompi kuin edellispäivänä, mutta ei se juuri siltä tuntunut. Tuulikulma oli noin 20 astetta, joten purjeilla ei oikein edennyt järkevästi. Tämä onkin näiden Windward-saarien pohjoiseen suuntautuvien purjehdusten kirous - usein mennään koneella tai koneen avittamana. Etelään kyllä laskettelee iloisesti.

Canouanin kohdalla kello oli vasta 12, joten päätimme jatkaa Bequaille. Matka edistyi noin 4-5 solmun vauhtia, joten laskimme ehtivämme perille hyvin ennen pimeää. Puolivälissä vastaan mukavassa sivumyötäisessä purjehti aiemmin St Lucialla tavattu suomalainen Ironside. Tilanne tuli kovin äkkiä, mutta saatiin hädissään pari kuvaa räpsästyä.

Ironside

Sattuu sitä vähän isommillekin aluksille vahinkoja

Bequialla heti lahdella tultiin tyrkyttämään poijua, mutta mentiin jo vakiankkuripaikalle, missä olemme olleet aiemmatkin pari kertaa. Ekalla ankkuri ei oikein purrut kunnolla, mutta toisella yrittämällä iski kunnolla kiinni ja hautautui kahvaa myöten. Hyvä niin, sillä illalla ja yöllä tuli kovia puuskia. Yhdestä ankkurisekoilusta on ilmeisestikin opittu varovaisiksi ja varmistamaan ankkurin asettumisen hyvin.

Seuraavana päivänä lähdettiin viemään reilun viikon aikana kertyneet roskat sekä kiertelemään hieman kylää. Lyhyen palloilun jälkeen otimme taksin (lavamallinen) alle ja siirryttiin saaren toiselle puolen, jossa on merikilpikonnafarmi. Vanhempi herra pitää paikkaa ja poimii kilpikonnat rannalta niiden kuoriuduttua, kasvattaa ne 5-vuotiaiksi, jonka jälkeen ne päästetään veteen vapaiksi. Tällä pyritään varmistamaan kanta, sillä vain noin 1/3000 selviää luonnossa 5-vuotiaksi, jolloin ne alkavat olla tarpeeksi isoja ja nopeita selviytyäkseen saalistajilta. Naaraat alkavat munimaan vasta 25-vuotiaina, ja tällöinkin ne munivat vain joka toinen vuosi. Ei siis ihme, että kilpikonnat ovat vaarassa kadota, sillä paikalliset (sala)metsästävät niitä yhä ruoaksi. Turistit alkavat olla nykyään sen verran valveutuneita, että uhanalaisten kilpikonnien kuorista tehtyjä helyjä ei onneksi enää myynnissä näy. Poikasten kasvatuksen lisäksi mies oli ottanut talteen loukkaantuneita yksilöitä, joita toimitetaan hänelle jopa naapurisaarten alueilta.

Farmilla oli paljon eri ikäisiä kilpikonnia: nuorimmat vain muutaman kuukauden vanhoja kun taas vanhin yksilö oli 17-vuotias. Pienimmät olivat todella pieniä eivätkä ne oikein osanneet edes sukeltaa. Silti jo nämä pienet yksilöt olivat väkivaltaisia toisilleen siinä missä vähän vanhemmatkin, eli ne saattavat esim. purra naapurikonnalta jalan. Kilpikonnafarmi ei ehkä täytä länsimaisten eläinsuojelijoiden kriteerejä, mutta käytössä olevilla resursseilla yritys on hyvä, ja farmi on onnistunut vapauttamaan luontoon yli 800 kilpikonnaa vuosien varrella.

Pieniä noin 5kk ikäisiä merikilpikonnia

Merikilpikonna, n. 5kk.

Tämän merikilpikonnalajin pää muistutti papukaijaa

Hanna sai kaverin

Merikilpikonna, noin 5v

Pääaltaan kilpikonnia

Farmilta käveltiin hiljalleen takaisinpäin kun auto pysähtyi viereen tarjotakseen kyydin. Tämä sopi ja siirryimmekin moottorimarssilla kohti keskustaa. Brittikuskimme oli täällä rakennustöissä ja mukana oli koko perhe. Mies oli asunut saarella jo muutaman vuoden ja piti paikasta - tarpeeksi pieni, muttei liian pieni, kuten hän asian ilmaisi. Mies vei meidät keskustaan ja neuvoi vielä asiallisen paikallisen ravintolan, jonne menimme lounaalle.

Kylillä kieputtiin aikamme ja rantakuppilassa tajusimme, että uloskirjaus maaasta ei enää onnistu ilman ylityölisiä ja veneen paperitkin olivat veneellä. Niinpä lennosta muutettiin suunnitelmaa: käydään seuraavana aamuna tekemässä uloskirjaus ja sitten St Lucian sijaan mennäänkin St Vincentin Wallilabouhun. Wallilabousta puolestaan sitä seuraavana aamuna varhain kohti St Luciaa. Tällöin annettu 24h aika poistua maasta riittää. Teknisesti uloskirjaus olisi pitänyt tehdä kaiketi Wallilaboussa (jossa tulli on auki klo 17-18), mutta käy se näinkin.

St Vincentin pääsaari on verrattain huonossa maineessa veneilijöiden keskuudessa. Veneisiin kohdistuneiden varkausten ja muiden ikävien kohtausten jälkeen moni vene posotteleekin saaren ohi, kuten mekin olimme tehneet kahdella edellisellä kerralla. Olimme kuulleet muutamalta suomalaisveneeltä, että Wallilabou oli ollut ok paikka ja mitään ikävää ei ollut sattunut, joten rohkenimme mennä tähän Pirates of the Caribbean -leffoistakin tuttuun satamalahteen. Toinen vaihtoehto oli läheinen Cumberland bayn poukama ja kolmas tietenkin jatkaa yöpurjehduksena St Lucialle.

Jo matkalla huomasimme plotterista purjelaivasäätiön Vahinen lähestyvän ja sitten koukkaavan Wallilabouhun. Tämä toi pientä lisäluottoa satamaan. Kuten aiemminkin, oli boatboysit jo kaukana ennen satamaa ulkona veneillään. Ensimmäisenä pari paikallista koitti soutaa luoksemme, mutta lisäsimme kaasua ja onnistuimme väistämään heidät – he kun haluavat sitten hinaukseen, kolistelevat poijupaikalla veneen kylkeä ja pujottavat köyden poijuun oikeuttaakseen poijupaikkamaksua vastaavan korvauksen. No, seuraavalla yrittäjällä olikin perämoottori, joten pakoon emme enää päässeet. Kaveri uhosi, että hänellä on hyvä poiju meille. Vaikka kerroimme, että katsomme vain paikkaa niin veijari roikkui perässä. Tämä toisaalta takasi sen, ettei muut boatboyt enää yrittäneet tulla kiinni.

Lahdelle tultaessa boatboy suostui menemään kyljestä poijujen luo ja tarjosi Vahinen viereistä poijua, kuinkas muutenkaan. Päätettiin ottaa se ja boatboy antoi poijuköyden ja tuli hakemaan perästä köyttä kiinnitettäväksi vanhan laiturijämän tukipylvääseen. Köysi ei ollut vielä kiinni kun veneemme ympärillä alkoi kuhina ja kylkien kolina: kimpussamme oli paikallisia kundeja kauppaamassa pääasiassa hedelmiä ja vihanneksia, joskin yksi oli lähinnä kerjuulla. Ahdistavaa. Sitten boatboymme tuli hakemaan korvausta ja olimme ymmärtäneet, että se oli poijusta. Maksoimme ja melkein heti perään tuli seuraava sankari pyytämään poijumaksua. Tämä oli oikea poijumaksu, saatiin kuittikin.

Paikka oli kokolailla kulahtanut ja taannoisista leffakuvauksista oli muisto vain – lavasteetkin oli tuhoutuneet, laituri repsotti jne. Puitteet muuten olisi vaikka kuinka upealle paikalle. Mikseivät paikalliset boatboyt laita paikkaa talkoilla kuosiin, esim. vanhoihin merirosvoihin liittyvä teema höystettynä leffan kuvauspaikalla toisi varmasti vieraita paremmin ja samalla rahaa kaikkien paikallisten kassaan. Nyt harvoista veneistä tapellaan ja jokaiselle jää vähän. No, tämmöistä se täällä on. Ravintola rannalla oli (siellä syödessä saa poijumaksun takaisin), mutta emme edes poistuneet veneestä, ranta ei vain huokutellut.

Wallilabou

Wallilabou

Wallilabou

Seuraavana aamuna heräsimme klo 06 lähteäksemme ja jo silloin oli yksi boatboy päivystämässä keikkaa. Emme sellaista tarjonneet, mutta hän oli veneessämme kiinni niin, että oli vain parempi antaa hänen irroittaa köysi. Veijarin plussaksi sanottava se, että tyytyi kohtuulliseen korvaukseen. Jätimme lahden taakse, ei toiste tarvitse mennä. Ristiriitainen ja hieman ahdistava paikka, ei voi suositella. Jos sinne kuitenkin menee, kannattaa taskut varata täyteen vitosen seteleitä ja ostaa niillä pari hedelmää kultakin, sillä päässee kaupustelijoista helpoiten ja vaivattomimmin eroon. Olisi mielenkiintoista kokeilla boatboyseihin taktiikkaa, että näiden tullessa kertoo maksavansa 10EC poijuavusta, ottaisivatkohan tarjouksen vastaan vai jättäisivät rauhaan? 

St Lucialle mennessä teimme sen mitä pitää tehdä – painoimme koneella St Vincentin rantaaa niin pohjoiseen kuin mahdollista ja sitten purjeet peliin. Saarten välin ensimmäinen 5 mailia on pahin: aallot vyöryvät päälle ja tuulikulma on vaikea ellei surkea. Tuuli on muuten tässä kohdassa aina todella kova, nytkin 15m/s, paikoin liki 20 m/s. No, puolivälissä tilanne on jo normalisoitunut, tuuli on noin 10-15m/s ja aallot ennusteen mukaiset n 2m. Kuoppaista ja märkää silti. Ongelmana tässä välissä on se, että emme pysty nousemaan tarpeeksi ylös tuuleen, eli jäämme St Lucian länsipuolelle kauas rannasta. Edellisellä kerralla vain 5 mailia, nyt lähemmäs 10 mailia. Tämä loppupätkä sitten voidaan ajaa koneella tai tikata tuntikausia purjeilla. Valitsimme edellisen.

Saavuimme St Lucian Rodney bayn satamaan vielä valoisassa, mutta valitettavasti satama oli täysi eikä kukaan satamatoimistosta ollut tavoitettavissa. Päädyimmekin ensimmäiseksi yöksi sataman laguuniin poijuun. Tämä ei haitannut, sillä lähdimme kumiveneellä satamaan tervehtimään muita suomalaisia Pantheraa ja Palomaxia. Olimme nähneet molemmat venekunnat viimeksi Kanarialla, joten olikin jo aika höpistä perinteiset ylistyskokemukset asiaankuuluvine skoolailuineen. Illalla vielä lähdimme porukalla Gros Isletin paikallisiin perjantaikinkereihin. 

Seuraavana aamuna huristelimme taas kumiveneellä satamaan, jossa kirjauduimme maahan sisään ja kysyimme laituripaikkaa. Toimistossa ei ollut tietoakaan vapaasta paikasta vaan neuvoivat yrittämään lounaan jälkeen. Olimme taas "jonossa", eli ihanan epämääräinen tilanne. No, menimme moikkaamaan Pantheran porukkaa ja siinä sitten höpinöiden lomassa huomasimme sivusilmällä yhden purjeveneen lähtevän naapurilaiturista. Riensimme pikavauhtia heitä lähdössä auttaneen satamakundin juttusille ja pienen neuvottelun jälkeen hän lupasi paikan meille. Teimme taas saman kuin viimeksikin, eli Nikke lähti kumiveneellä hakemaan Calimeraa ja Hanna varmisti laituripaikan.

Kaikki meni hyvin ja Calimera oli C-laiturissa (vanhalla Katariinan paikalla muuten) vastapäätä Palomaxia, kuinkas muutenkaan. Täällä Rodney bayssa paras tapa saada paikka täydestä satamasta on kytätä lähtijöitä ja sitten ampua ensimmäisenä kysymään josko saisi paikan. Jonotussysteemi ei oikein auennut ja varauksellakaan ei tunnu olevan niin merkitystä. Vaikka ankkuri- ja poijupaikat ovat mukavia niin tekee hyvää päästä välillä myös laituriin. Jo pelkästään lämpimän suihkun takia, mutta toki myös yksinkertaisesti liikkumisen helpottamiseksi. Nyt ei tarvitse räpeltää kumiveneellä siirtymiä vaan pääsemme suoraan kävellen tai jopa pyöräillen paikasta toiseen.

Päivä menikin ihmetellessä nyt kohtuullisen hyvin toimivaa nettiyhteyttä. Illalla käytiin vilkaisemassa Gros isletin puolella Palomaxin porukoiden kanssa paikallisten nuorten steelband-treenejä, melua lähti paljon, mutta oli tyypeillä kyllä vähän taitoakin. Seuraavana päivänä oli taas vähän haikeiden hyvästien tuntua kun Panthera lähti kohti etelää, joten heitä emme varmaan enää näe tällä reissulla kun itse suuntaamme pohjoiseen. Heidän kanssaan tehtiin enemmän tai vähemmän samaan tahtiin matkaa Simrishamnista lähtien. Palomax lähti myös, mutta Martiniquelle, eli heihin törmäämme varmasti vielä. Nyt olimmekin Rodney bay marinassa itseksemme. On huollettu vähän venettä, hoidettu asioita ja saatiinpa tehtyä keulahytin luukulle hyvä sadesuojakin kun ompelukoneen sai taas käyttöön maasähköillä. 

Seuraavaksi siirrytäänkin yllättäen takaisin EU-alueelle, eli Martiniquelle, joka siis kuuluu Ranskalle. EU-aluetta, mutta ilmeisesti ei kuitenkaan Schengen-aluetta. Niin tai näin, sieltä sitten jatkamme saaria pohjoiseen rauhalliseen tahtiimme. Eclipse ja Katariina ovat jo Antigualla asti, joten jonnekin samoille kulmille varmaan mekin kuukauden kuluessa päästään.

Ostoksia: hedelmäkori sekä banaanit (Hannalle)

Steelband

Union & Palm island

Lyhyisiin matkoihin tottuneina suunnistimme seuraavaksi Mayreaulta 3 mailia etelään Union islandille, jonne olimme sopineet treffit Homelessin kanssa. Mikko ja Jonnu huhuilivatkin vhf:stä heti aamusta ja kertoivat saapuneensa Cliftoniin. Me söimme aamupalan loppuun ja lähdimme Salines baystä. Saarten välillä oli virta, joka kerrankin oli myötäinen - pienillä kierroksilla vauhtia oli yli 7 solmua lokin kellottaessa alle 4 solmua.

Saavuimme Cliftoniin kiertämällä satamalahden itäpuolella olevan riutan, joka pienentää kivasti lahdella olevaa aallokkoa. Paikansimme nopeasti Homelessin muiden veneiden seasta ja ankkuroiduimmekin heidän lähelleen. Mikko ja Jonnu tulivatkin välittömästi moikkaamaan ja samalla tsekattiin ankkurin pureutuminen - koko ankkuri oli piilossa syvällä. Yllättäen ankkuripaikalla toimi ilmainen wlan!

Asiaankuuluvasti vertailimme ylityskokemuksia ja vaihdoimme muut olennaiset yli parin kuukauden kuulumiset ennen kylille lähtöä. Pääkadun varrelta bongasimme nopeasti paikallisia kuhisevan kuppilan ja sieltä saimmekin edulliset (10ecd/annos, eli n. 2,5eur) lounaat. Ruokailu ei ehkä ollut mikään gourmet-elämys, mutta hinta-laatu-määrä suhde oli paikallaan. Hyvässä seurassa aika kuluu nopeasti ja ennenkuin huomasimmekaan, oli aika palata veneille ennen pimeän tuloa.

Iltaa jatkettiin mukavasti Calimeralla onnistuneille ylityksille skoolaten sekä Hannan pyöräyttämän pannukakun merkeissä.  Aamulla heräsimme Mikon koputteluihin ja "ette te varmaan vielä hereillä oo?" -huutoihin ja niinpä lähdettiin taas aamupalan jälkeen kohti naapurisaarta Palm Islandia kuten edellisiltana olimme sopineet. Tähän voisi tottua: siirtymä seuraavaan paikkaan kesti vain vartin, kaikki edelliset satamamme parin viikon ajalta ovat yhä näköetäisyydellä jne.

Palm island on yksityissaari, mutta rannalle saa mennä ulkopuoliset ja ankkuroituminenkin on sallittu, kuten muutama paikalla ollut huvivene osoitti. Täällä jouduttiin muutama kerta nostamaan ja laskemaan ankkuria ennen kuin se suostui porautumaan kunnolla kiinni. Paikka on todella nätti ja lähdimmekin pian porukalla rantaan snorklailemaan sekä selvittämään grillausmahdollisuuksia. Vesileikit olivat mainioita, snorklailu hienoa ja maisemat upeat, mutta saarella ei ollut lupaa grillata saati kiertää paikkoja rantoja lukuunottamatta. Helmikuun ekat grillailut jäävät odottamaan kun nopeasti kehitimmen korvavan veneellä valmistettavan aterian. Hieman kadehtien olemme katselleet veneitä joilla on grilli veneen kaiteissa, näiden ei tarvitse mietiskellä missä grillailu on sallittua. Harmi vain, että tällaiset venegrilit ovat törkeän hintaisia, niiden kaidekiinnikkeistä puhumattakaan! Hämmästys oli suuri kun Cliftonin wlan kuului tänne asti. Heikosti toki, mutta sähköpostit sai.

Palatessamme veneille ankkuripaikalle saapui Ranskan trikolorin alla purjehtiva Bubbliness, joka yllättäen paljastui suomalaisen yksinpurjehtija Ninan veneeksi. Olimme nähneet veneen jo Canouanilla mutta lipusta johtuen olimme luulleet häntä ranskalaiseksi. Perässämme liehuva pursiseuran lippu taas ei ollut kiinnittänyt Ninan huomiota Canouanilla, eipä niitä kai hänen kotivesillään Välimerellä liikoja näy. Saimme Ninan Calimeralle seuraksi sopivasti ottamaan osaa ruokailuun. Ninalla on ihan kunnioitettava suoritus: yksin Atlantin yli seuranaan vain bulldog Stella.

Iltapäivällä alkanut swelli paheni yöksi, nukkumisesta ei tullut mitään ja aamulla oli selvä kuvio: takaisin Cliftoniin. Kävimme vielä ennen lähtöä moikkaamassa Ninaa ja erityisesti Stellaa, joka oli melkoinen ruttunaama. Erilainen laivakoira, mutta kuulema sopii hyvin veneeseen kun tykkää löhöillä eikä vaadi päivittäisiä kilometrijuoksulenkkejä. Lyhyellä noin 1nm siirtymällä takaisin Cliftoniin vierestä pyyhälsi ohi 56 metrinen Perini Navi - melkoinen laitos 6 saalinkiparillaan, maailman suurimpien purjeveneiden listalla top 30-joukossa, purjealaa peräti 2 899 neliötä!

Cliftonissa oli taas haasteita löytää hyvä paikka ja sitten saada ankkuri pitämään, mutta parin yrityksen jälkeen onnistui. Homeless oli tuttuun tapaansa taas menestynyt paremmin heräämisosastolla ja olivat jo Cliftonissa meitä odottamassa. Hanna ja Jonnu lähtivät kiertämään Cliftonin kylää, Mikko ja Nikke puolestaan tarkkailivat paikallisten leijalautailijoiden edesottamuksia. Nämä temppuilijat kiitävät veneiden editse riutan suojassa lujaa ja osa tekee näyttäviä temppuja sekä hyppyjä. Välillä hirvittää, että joku onnistuu sotkemaan leijansa etummaisten veneiden mastoihin, niin läheltä vetävät.

Ennen pimeää menimme vielä porukalla riutan keskellä sijaitsevaan Happy Island- kuppilaan seuraamaan temppuja läheltä. Taitavimmat lautailijat hyppivät jopa baarin kaiteita vasten ja useampikin pysähtyi lasilliselle, istuivat kaiteella lauta jaloissaan, leija kimpoili toisessa kädessä toisen käden huolehtiessa janon sammuttamisesta! Mielemme teki alkeiskurssille, mutta suht suolaisen hinnan lisäksi seuraava kurssi oli jo täynnä. No, ehkä joskus myöhemmin...

Illalla oli ilmassa haikeaa jäähyväisten tunnelmaa, sillä tästä eteenpäin menisimme todennäköisesti hetken eri tahtia kunnes reittimme eroaisivat totaalisesti. Tämä vaati tietenkin asianmukaiset seremoniat ja Homelessin porukka pääsi omalle veneelleen vasta myöhemmin yöllä. Tämä oli oikeastaan ensimmäinen kerta kun hyvästeltiin joku kanssamatkannut venekunta - aiemmin on ollut suuri jälleennäkemisen todennäköisyys kun on seilattu samoja reittejä. Homelessin kanssa mentiin aina Ranskasta Kanarialle suht samaan tahtiin. Vaihdettiin vielä lopuksi läjä kirjoja, joten molemmissa veneissä on hetkeksi uutta luettavaa.

Aamulla Homeless lähti, mutta pian saimmekin viereemme Aidan, joka tuli Tobago Caysilta. Aidan lisäksi Cliftoniin saapui uusikin suomalaisvene, Meriida. Myös Bubbliness tuli paikalle, joten suomalaisedustus oli taas melkoinen. Meidän piti lähteä kohti pohjoista, mutta muutama tärkeä seikka vaati huomiota ja päivä venyi, joten päätimme jäädä Cliftoniin vielä yhdeksi yöksi. Illalla tuli ilkeä squalli taas päälle, mutta onneksi ankkurimme jaksoi. Yhdellä naapurilla irtosi, mutta saivat pelastettua ennen suurempaa vahinkoa, mutta pitkään joutuivat pimeässä taskulampun valossa yrittämään saadakseen ankkurinsa taas pitäväksi.

Seuraavaksi onkin suunta Bequialle (mahdollisesti Canouanin kautta) sekä edelleen St Lucialle. Tämä tietää märkää kulkua, vaikka kelien pitäisi sääennusteiden mukaan olla nyt leppoisimmat. Saa nyt nähdä, arvatenkin ankkuriboksin uudet tiivisteet joutuvat joka tapauksessa tosipaikan testiin.

Mayreau

Lähdimme Tobago caysin heiluvasta poijupaikasta seuraavana aamuna - kova tuuli ja terävä aallokko riutan sisällä tekivät olosta epämukavan ja vedestä samean. Pari suojaisampaakin kohtaa löytyi, mutta ne olivat jo tupaten täynnä. Niinpä suuntasimme kohti Mayreaun saarta ja sen Salt whistle baytä. Konetta käynnistäessä Volvo hörähti nyt iloisesti käyntiin pelkän starttiakun voimalla! Todella outoa, tätä nyt seurataan hetki ja katsotaan onko uudelle starttiakulle oikeasti käyttöä. Tämä kun olisi tiedetty 2 yötä aiemmin...

Matkaa tehtiin muutama maili ja sitten oltiinkin jo lahdella. Otimme aluksi melko ulkona olleen poijun, mutta siihen osui ikävästi swelli. Yksi boatboy tuli sitten suosittelemaan poijua, joka oli lähellä rantaa. Vaihdettiin siihen ja paikka oli todellakin miellyttävämpi. Tämä boatboy ei halunnut maksua palvelusta koska edusti poijujen haltijaa. Niinpä hän tuli keräämään poijumaksun myöhemmin. Kuulemma normaalihinta on 60ecd (näin lukee kuitissakin), mutta saimme alennusta ja maksoimme vain 50ecd.

Hiukan taukoa saanut suomalaisten bongaus sai nyt jatkoa kun yksi viereinen jenkkilipun alla purjehtinut vuokravene liputti suomalaista miehistöä. Muutama tervehdys vaihdettiin ennen heidän lähtöään. Tässä vaiheessa lahdella kävi vilske: veneitä tuli ja meni, osa käytti poijuja, toiset ankkuria. Tänne kannattaakin saapua aamulla, jos haluaa hyvän paikan - ankkuriin tai poijuun. Parhaat paikat vietiin heti ja suomalaisten poijuun tuli heti uusi ranskalaisvene.

Uudella miehistöllä ei oikein riittänyt voimat vinssillä

Salt whistle bayn kutsuva ranta

Tällä veneellä alkoikin sitten melkoinen näytös. Ensin mastoon nostettiin mies, joka irroitti genuan rullalaitteen staageineen kaikkineen maston huipusta. Sitten rullaa laskettiin hiukan ja mies tuli alas. Seuraavaksi oli vuorossa rullan irroitus kannesta ja sitten se oli periaatteessa vapaa, mitä nyt yksi nostin piti yläpäätä ylhäällä. Jostain syystä tyypit halusivat saada rullan kumiveneeseen ja niin sitä sitten laskettiin keulan eteen tulleeseen kumiveneeseen, jossa kaksi miestä siirsi sitä niin, että painopiste on keskellä venettä.

Tämä operaatio näytti todella oudolta ja sitten kävi hassusti: molemmat kumiveneen miehet istuivat veneen samalla reunalla ja kumivene kellahti. Miehet kaatuivat veteen rullan mukana, mutta kumivene vielä hämmästyttävästi oikeni. Vahinko vain, että kumiveneen moottori oli päällä ja kaatuessa toinen miehistä oli ilmeisesti vahingossa laittanut kaasun pohjaan. Kumivene sinkosikin kovaa vauhtia suoraan meitä kohti, kunnes n. 15m päässä alkoi pyöriä ympyrää. Touhussa auttanut boatboy kävi hakemassa kumiveneen talteen.

Rulla saatiin nostettua kahdelle kumiveneelle ja se vietiin rantaan, ainakin aluksi kuivumaan. Samaan aikaan toinen veteen pudonneista miehistä (ilmeisesti veneessä oli pariskunta pienine lapsineen sekä toisen vanhemmat), se vanhempi, ui veneen perään, jossa toinen naisista oli laskemassa uimaportaita. Jotain outoa tapahtui, sillä nainen putosi vaatteet päällä veteen. Liekö vene heilahtanut samalla kun naisella oli huono tasapaino. Tässä tämä episodi. Lohduttavaa, että muillekin sattuu ja tapahtuu, mutta sääliksi tuo porukka kävi. 

Toisaalta myöhemmin yksi boatboy onnistui myös putoamaan veteen ja melkein upottamaan jollansa auttaessaan saapunutta venettä poijuun, mutta kundi vain nauroi asialle ja hoiti poijukiinnityksen loppuun litimärkänä puoliksi uppeluksissa olevasta pikkupaatistaan käsin. Lisäksi iltapäivällä saapunut italialaisvene järjesti myös uimanäytöksen. Mies keulassa sai puosunhaalla poijun kiinni, mutta kuski ei saanut venettä pysymään paikallaan sen aikaa, että köysi olisi saatu kiinni, joten ensin lensi veteen puosunhaka, sitten jotain muuta ja kolmanneksi perään hyppäsi keulasta mies, joka oli nämä pudottanut. Muutaman tunnin sisällä pienessä suojaisassa lahdessa siis 5 hlöä päätyi tahtomattaan veteen...

Operaation alku

Rulla on irti

Kumivene kieppumassa ja taustalla rulla ja 2 miestä vedessä

Myöhemmin kävimme kiertämässä rantaa ja uimassa. Salt whistle bay on tähän mennessä paras uimaranta täällä: samettinen hiekka, kristallin kirkkaat vedet, leppoisat aallot eikä liikaa muita uimareita. Ainoan laituri päässä oli pari mammaa myymässä lähinnä rättejä. Päivän mittaan veneitä oli tullut lahteen enemmän ja enemmän, kävikin melkoinen näytös ja kuhina kun ne yrittivät löytää itselleen tilaa. Onneksi meidän välittömään läheisyyteen ei tullut ketään ankkuriin, mutta välillä veneiden välissä ei ollut kuin 5 metriä väliä! Ennen iltaa monet korjasivat ankkureitaan ja yhdellä ranskalaisella (joka oli tietenkin kaikkien edessä) oli suuria vaikeuksia saada ankkuri pitämään, mutta lopulta kai saivat monen yrityksen jälkeen. 

Linturivi

Hyvä istumapaikka, Calimera kattien välissä

Calimera keskellä

Salt whistle bayn pohjoisrantaa

Viereisellä rannalla tuulee

Tobago Cays

Hyvät uimamahdollisuudet ja samettinen hiekkaranta

Illalla kaivoimme pitkästä aikaa grillin esiin ja siirryimme rantaan. Rannassa on lahden koillisrannassa on ravintola, joka oli nyt ollut jo jonkin aikaa kiinni (paikallisten mukaan syy kiinnioloon oli "power issues" ja tarkoitus oli avata vielä). Ravintolan pöytäryhmät katoksineen olivat tallella ja niinpä otimme sellaisen käyttöön. Grilli oli rannassa palmun juurella, oma vene taustalla, kylmäboksissa olutta ja viiniä, grillissä lihaa, kanaa ja vihannesvartaita ja me olimme ravintolan ainoat asiakkaat. Todella mukavaa. Lopuksi siirsin loppuhiilloksella olleen grillin kivipöydällemme, jossa lämmitimme jälkiruoaksi vaahtokarkkeja. Tammikuu(kin) osoittautui erinomaiseksi grillauskuukaudeksi.

Weber lämpiää

Sapuska kypsyy, Calimera taas taustalla

Seuraavana päivänä päätimme lähteä etsimään internettiä ja saaren kylässä kuulemma olisi. Siispä sinne. Matka oli mäkinen, mutta helppo: on vain yksi tie. Ylempää avautui hienot maisemat ja olipa kirkon takapihalta suora näkymä Tobago caysille. Löysimme nopeasti kuppilan (island paradise), joka tarjosi wifi-yhteyden ja niinpä lounaspaikka oli valittu. Yhteys oli yllättävän hyvä ja nopea - täällä kun nettiyhteydet tuntuu yleensä pätkivän ja nopeus vastaa lähinnä 90-luvun tasoa. Päivitimme blogin, tsekkasimme sähköpostit ja katsoimme sääennusteet, jotka lupailivat loppuviikosta kevenevää keliä. Hyvä. Kävelimme vielä alas Saline bayhin, jossa oli useita veneitä. Laiturin luona oli täälläkin muutama krääsä- ja vaatekauppias.

Akut sikinsokin

Hautausmaa

Erilainen kyltti

kirkko

Paikallismaisemaa, huomaa laiduntava päkä

Paikallismaisemaa

Kylän raittia

Päkä laiduntaa kivoissa maisemissa

Salines bay

Taloja kylällä

Tobago Cays

Vedenkeräystankki

Pienempiä purkkareita

Mayreaulla asuu vain noin 200 asukasta ja on vain yksi kylä, joten kylälle ei ole edes omaa nimeä - vain Mayreau. Kylä on pieni, löytyy pieni kauppa ja pari vielä pienempää putiikkia, pari kirkkoa, yksi hotelli ja muutama ravintola. Saline bay vaikutti suht suojaiselta lahdelta, joten päätimme siirtyä sinne seuraavana päivänä. Illalla päätimme tukea paikallistaloutta ja käydä ulkona syömässä. Valintamme oli Saltwhistle bayn rannalla "Last bar before the jungle", joka ei ollut ruoan suhteen kummoinen, mutta ylihintainen silti. Itse tehtiin paljon parempaa edellisenä iltana.

Taustalla Canouan

Salt whistle bay

Last bar before the jungle

Iso katti aivan Calimeran perässä

Seuraavana aamuna oli vuorossa siirtyminen Salines bayhin. Matkaa oli tällä kertaa jopa alle 2 mailia! Hyvää vastapainoa loppuvuoden pidemmille purjehduksille. Taas Volvo käynnistyi normaalisti, joten ehkäpä starttiakku onkin ihan ok. Ainoa järkevä selitys ongelmalle olisi ehkä se, että asensin Mustiquella perähyttiin uuden tuulettimen ja siinä otin hetkeksi akkujen virtajohdon irti, jolloin olisi voinut tulla jokin purkautuminen. No, nyt akku pelaa ja johdot ovat ok. Harmi vain että käynnistymisongelmat sattuivat juuri silloin kun oli tilanne päällä...

Lahdella oli enää murto-osa edellisenä päivänä nähdyistä veneistä, joten oli varaa valita. Otimme rantaa lähimpänä olleen poijun. 10min sisään viereemme ankkuroitui pari ranskalaista venettä, mutta he blokkaavat tyhmästi parikin poijua, joten paikalliset saattavat häätää heidät vielä muualle. Näin kävi Salt Whistle bayssä, jossa poijupaikkaa häirinneet ankkurissa olevat veneet saivat siirtyä kun joku halusi poijuun. Hienoa tässä ankkuripaikassa on se, että saamme lisäantennillamme nettiyhteyden veneeseen - blogi päivittyy taas hyvin ja kuvien kanssa!

Mayreau on ihan mukava paikka, mutta palvelut veneilijän näkökulmasta on heikohkot: vettä ei saa, suihkuista ei tietoakaan, roskikset puuttuu jne. Jätehuolto kaikenkaikkiaan puuttuu saarelta ja niinpä siellä täällä onkin roskaa. Hautausmaan vierelle oli kipattu muutama akku, joista osa oli hajonnut palasiksi. Ongelmajätettähän tuo, mutta täällä ei kai niin välitetä. Vesiongelma on ratkaistu sillä, että miltei jokaisella talolla on sadevesi johdatettu isoon mustaan säiliöön, jonka pohjalla on sitten hana. Oletettavasti välissä on jonkinlainen suodatus. Ei ehkä esteettisesti tyylikästä, mutta ilmeisesti ihan toimiva ratkaisu – samalla saa lämmityksen vedelle.