Keli oli taas suhteellisen pomppuinen
ja vettä tuli taivaalta sekä aaltojen tuomana. Calimera sukelteli
aaltoihin sprayhoodia myöten ja sitloodakin sai perusteellisen
suolavesihuuhtelun. Onneksi tuuli tuli sen verran sivusta, että
genua veti, sillä olisi ollut varsin toivotonta edetä näihin
aaltoihin ja tuuliin suoraan vastaan. Soufrieressä oli tarjolla
poijuja ja yhteen sellaiseen menimmekin, sillä ankkurivinssi ei
jostain syystä toiminut lainkaan. Soufrieressä havaitsimme myös,
että painevesipumppukaan ei toiminut. Veneeseen oli tullut sisään
vettä ja purjehtiessamme oli vene ollut niin kallellaan, että
pilssivesi oli ilmeisesti päässyt hölskymään painevesipumppuun,
joka oli saanut sähköhäiriön tästä. Lopputulos oli siis se,
että makeaa vettä ei tullut tankista, ankkuria ei voinut käyttää
kuin käsin ja veneen sisällä on jonkin verran vettä. Tekemistä
taas muutamaksi päiväksi.
Aloitimme tyhjentämällä veneen
vedestä. Ilmeisesti jostain ankkuriboksista pääsee vettä sisään,
joten se pitää tutkia ja tilkitä mahdollisimman pian. Muuten homma
olisi ollut helppo, mutta vesihän ei ollut kokonaan pilssissä vaan
keulahytin eri lokeroiden pohjalla, josta vesi ei valu suoraan
pilssiin. Työ vaati siis ämpäriä, pientä äyskäriä sekä
pesusientä. No, pienen äherryksen jälkeen saimme veneen kuivattua
myös sisältä ja tuuletettua. Tämä oli tärkein tehtävä tässä
vaiheessa. Muut ongelmat korjaisimme Rodney bayn satamassa.
Soufrieressa poijuja oli ainakin kahta
eri laatua: punaiset ”viralliset” poijut sekä valkoiset
yksityispoijut. Otimme punaisen poijun, koska toivoimme sen olevan
luotettavampi. Hintaa tuli 40ECD/yö, eli noin 10€. Jostain syystä
ensimmäistä yötä ei tarvinut maksaa. Olimme illalla katsomassa
veneen sisällä leffaa kun alkoi kuulua outoa pauketta. Menimme
kannelle ja kas – vieressä oli ilotulitus. Komea valoshow olikin,
ilmeisesti jollain oli juhlat ja isompi huvialus (laiva) tööttäili
vielä ilotulituksen lopuksi.
Hannan sukulaiset olivat saapuneet jo
edellisenä päivänä saarelle, joten sovimme heidän tulevan
Soufriereen, johon he voisivat Hannan kanssa tutustua aamupäivällä
ja iltapäivällä siirtyisimme yhdessä Calimeralla Rodney bayhin.
Näin tehtiin ja iltapäivän päätteeksi olimme Rodney bayn
suojaisessa laguunissa poijussa kun satamassa ei ollut vapaita
paikkoja. Poijupaikka oli kuitenkin varsin hyvä ja siitä oli lyhyt
matka ostoskeskukseen ja ravintoloihin.
Seuraavana aamuna soudimme aikaisin
satamakonttorille selvittämään satamapaikkaa ja saimme kuulla
kuinka satama on täysi eikä ole tietoa tyhjistä paikoista, mutta
olisimme jossain jonossa. No, aikamme siinä keskustelimme
taktiikasta kun konttoriin tuli tieto vapautuneesta paikasta, joka
annettiin meille. Hauskasti paikka oli juuri samasta laiturista missä
s/y Katariina ja s/y Aida olivat jo. Seuraavaksi meitä neuvottiin
menemään nopeasti paikalle, ettei kukaan muu vie paikkaa –
jonkinlainen jonotus oli olemassa, mutta ei sitten kuitenkaan!
Uskomatonta.
No, päätimme niin, että Nikke soutaa
veneelle ja tuo Calimeran laituriin Hannan varmistaessa laiturilla
paikkaa meille. Tämä osoittautui hyväksi ratkaisuksi, sillä
paikalle oli tulossa jo toinen vene. Tämä johtui siitä, että
sataman laituriväki ei tiennyt paikkaa luvatuksi jo meille
toimistolla vaan olivat antaneet sen toiselle veneelle. Pienen
kädenväännön ja soittelun jälkeen saimme pitää paikan ja
toinen vene sai etsiä muun paikan. Calimera saatiin mukavasti
päätypaikalle ja olimme pitkästä aikaa taas laiturissa ja
oikeassa satamassa maasähkön, veden ja muiden palveluiden luona.
Rodney bayn satama on suojainen ja
toimii parin ARC-kisan maalina tai lähtönä ja nytkin monella
veneellä oli ARC-lippu mastossa. Satama oli täynnä pääosin
siksi, että ARC World oli lähdössä seuraavana lauantaina ja osa
Atlantin ylittäneistäkin ARC-veneistä oli jäänyt satamaan
pidemmäksi aikaa. Yllättävää oli se, että satamassa oli suht
runsaasti suomalaisia: Katariinan ja Aidan lisäksi oli Eclipse (Swan
46) sekä pari muutakin sekä lisäksi ainakin yksi suomalaisvene oli
viereisellä telakalla ylhäällä. Suomalaisedustus kasvoi
viikonloppuna entisestään kun paikalle tuli sekä Defyr että
Ironside – meitä oli siis 8 suomalaisvenettä!
Rannalla kävellessä meille tuli
juttelemaan vielä suomalainen Simo, joka oli tunnistanut meidän
puhuvan suomea – hän oli kovin yllättynyt kuullessaan suomea!
Simo oli juuri kipparoinut veneen Martiniquelta tänne ja hän on
tuolla St Lucian pohjoispuolen saarella töissä. Sovittiin
otettavaksi yhteyttä kun menemme myöhemmin Martiniquelle. Ei täällä
kyllä suomalainen oloaan yksinäiseksi tunne, mutta ruotsalaisia on
satamassa vain yksi. Norjalaisia on sentään pari veneellistä.
Aloitimme korjaustyöt
painevesipumpusta. Kävi ilmi, että se sai hyvin virtaa, mutta jokin
sisäinen sähköhäiriö oli saanut sen rikki, joten korjaus olisi
vaikeampi. Onneksi satamassa oli venetarvikeliike, josta löytyi uusi
pumppu tilalle. Vahingosta viisaampana valitsin uuden pumpun
asennuspaikan paremmin, jolloin se ei ole enää samalla tavalla
altis pilssivedelle. Uusi pumppu toimii hyvin ja bonuksena se on myös
vanhaa pumppua selvästi hiljaisempi. Hyvä!
Seuraavana lähdimme tutkimaan
perämoottoria. Kone kävi, mutta jäähdytysvettä ei tullut.
Ensimmäinen arvaus oli tukos jäähdytysvesikierrossa, mutta mitään
tukosta ei ollut. Seuraavaksi (ja huomattavasti epätodennäköisempi)
mietimme siipipyörän rikkoutumista. Moottoria on käytetty nyt
uudesta ehkä vain noin 20h, eli siipipyörän pitäisi olla
kunnossa, mutta päätin silti katsoa. Tätä varten perämoottorin
perä piti avata kokonaan sekä tyhjentää vaihteistoöljyt. Ja kas
– siipipyörän kaikki siivet olivat poikki. Varasiipipyöriä
meillä on Volvoon vaikka kuinka, mutta Johnssoniin ei tietenkään
ollut. Venetarvikeliike oli kiinni, joten työt jatkuisi vasta
seuraavana päivänä.
Seuraavana aamuna kävin
venetarvikeliikkeessä kyselemässä uutta siipipyörää ja yksi
sellainen olikin hyllyssä. Seuraavaksi oli moottorin kasaaminen ja
se olikin haasteellinen homma. Onneksi tässä meitä auttoi
paikallinen Vincent, joka kiertää laiturilla myyden erilaisia
veneen huoltopalveluita ja samalla auttaa veneilijöitä. No,
moottori saatiin kasaan ja öljyjen lisäämisen jälkeen moottori
toimi taas hyvin ja jäähdytysvesi kiersi. Toimiva perämoottori on
olennainen ankkuripaikoilla, jo ihan turvallisuuden takia.
Iltapäivällä otin ankkurivinssin
työn alle. Kannen kytkimillä vinssi ei toiminut, mutta solenoidista
johdolla kokeilemalla vinssi kyllä toimi, joten vika on vain
kytkimissä tai johdoissa. Tarkistin johtoja ja yllätys oli suuri
kun ankkuriboksissa olevat johtoliitokset olivat vihreän töhkön
ympäröimät – johtoliitoksia ei oltu suojattu mitenkään ja
ankkuriboksiin tietenkin pääsi hyvin sekä makeaa että suolavettä,
joten oli vain ajan kysymys koska kytkentä menee rikki. Nyt
hapettuminen oli edennyt niin pitkälle, että toinen johto oli vain
katkennut. Että tämmöistä laatutyötä suomalaiselta
(vene)sähköasentajalta.
Kuorin johdon auki, laitoin uudet
liitokset ja suojasin ne ja kas – ankkurivinssi toimi taas hyvin.
Toimiva ankkurivinssi on myös jokseenkin kriittinen varuste meille
kun pidämme ankkuroitumisesta. Manuaalisesti homma vaikeutuu ja
kynnys ankkuroitumiseen kasvaa. Seuraavaksi tutkin ankkuriboksia ja
s/y Katariinan Ilkan kanssa keskusteltua tulin siihen tulokseen, että
vuoraan kannen ja kyljen välin sikafleksillä. Nähtävästi ongelma
oli kuitenkin silmältä piilossa ankkuriboksin takaosan yläreunoissa
olevissa ”johtoläpivienneissä”, jotka olivat ilmeisesti hieman
reilut ja siten jättivät tilaa myös vedelle. Tuubillinen
sikafleksiä meni, mutta toivottavasti se tukki vuodon. Tämä tulee
testattua pian...
Samalla uusin babystaagin tiivistyksen
ja tiivistin sivukannen yhden sauman, joka oli jostain syystä
auennut aiemmin. Kiinnitin myös spinnupuomin kiinnikkeen uudelleen
kanteen, joskin spinnupuomi on edelleen rikki kun korjaaja ei
suostunut edes puhumaan asiasta tällä viikolla, ilmeisesti
kiireisempää keikkaa kesken. No, se ehtii odottaa ja onhan meillä
omin voiminkin korjattavaa ihan riittävästi. Tämä on tätä
matkaveneilyä: veneen kunnostamista eksoottisissa paikoissa...
Rodney Bayn sataman pohjoispuolella on
Gros Isletin kylä, jonne suunnistimme perjantaina. Kylä on muuten
unelias, mutta kuulemma herää todella eloon perjantai-iltaisin ja
näin oli: kadut oli suljettu liikenteeltä ja joka toinen kyläläinen
oli pistänyt pystyyn kojun, josta myytiin milloin mitäkin ruokaa
ja/tai juomaa. Ne kyläläiset jotka eivät olleet pistäneet omaa
kojua pystyyn puolestaan hyödynsivät kojujen tarjontaa. Lisäksi
risteyksissä oli kaiuttimet, joista raikasi musiikki todella kovaa.
Paikalla oli niin paikallisia kuin turistejakin sekä aika paljon
myös irtokoiria jotka toiveikkaina norkoilivat jokaisen ruokailijan
lähellä. Ilta jäi aika nuoreksi meidän osalta kun osa
porukastamme ei viihtynyt paikalla (taisi olla vähän liian
paikallista menoa turisteillemme) ja lisäksi tunnelmaa latisti sade.
Loppuillasta vettä tulikin oikein kunnolla, mutta tätä pääsimme
todistamaan sataman ravintolan katetun terassin suojista.
S/y Katariinan Ilkka katsoi vahvan
suomalaisedustuksen vaativan pieniä laituripitoja, jotka
sovittiinkin sunnuntaille. Paikallisten juomien ja pienen purtavan
ääreen kerääntyikin suomalaisia niin, että olisi voinut
kuvitella olevansa Hangossa. No, tokkopa tammikuussa Hangossakaan
laitureilla juuri viihdytä. Ainakaan t-paidassa ja shortseissa.
Tästä eteenpäin porukka hajoaa ainakin hetkeksi kun Katariina
lähtee pohjoiseen ja Calimera sekä ilmeisesti myös Aida etelään.
Toisaalta etelästä voi löytyä mm. Homeless ja pohjoisesta
puolestaan Zara ja Palomax, joten iloisia jälleennäkemisiäkin
lienee luvassa. Panthera lähti vasta Kap Verdeltä, joten heillä
kestää vielä hetki.
Seuraavaksi meillä on tarkoituksena
kiertää vähän paremmin grenadiineja eli mm. Bequia, Mustique,
Tobaco Cays, Mayreau jne sekä mahdollisesti myös uudestaan
Carriacoulle, jonka kiireettömässä ilmapiirissä viihdyimme hyvin.
Grenadan pääsaarelle tuskin enää palaamme. Sitten takaisin St
Lucialle ja pohjoisemmille saarille. Kiirettä pitää!
Calimera Soufrieressa poijussa |
Rodney Bay Marina |
Wallilabou |
Suomalaiset laiturikekkerit |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti